Maria Stuart

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maria Stuart.

Kirjoittanut Hilja Pärssinen


1. Tyrmässä.[muokkaa]

Olet armias, oi jumal-äiti
pyhin katsannoin, sulomuodoin.
Noin kenkään ei voi hurmata maan tomun lasta.
– Uni varhainen, min lapsuusvuosina näin,
olet sä.
Sinut näin, sua huoneestain
en sallinut siirtää.
Pääs hohtoa katselin aamuin, illoin
siunaustasi vuottain.
Jumal-äiti sä armias, hellä,
sinä, jolla on murheista raskain
oman rintasi alla,
joka poikasi ristillä näit.
Sinä rakastaa taidat.
Oi auta! –
En lapsi, en ehjä mä enää,
en kiedottu untuvavaippaan.
Pyhä Maria pilvistä alas
käy aurinkohehkuna armas
mun alastomuuteeni kurjaan
ja luolaan, kussa mä makaan
lian, liejun ja ryysyjen päällä!
Sä katso:
olen silpoma itseni, muitten
ja pirstoja vain joka puolla.
Sydänhaavat koskena vuotaa,
käsi voimaton, jalka ei liiku.
Sinä yksin kirkas
nyt pimeyteeni mustaan
valo saata!
Tule ihmelunnahin, lohduin,
vala öljyä haavoihin syviin,
minut nosta!
Jumal-äiti, sä kuulet
maan lasta,
Sinä lemmessä suuri.

2. Mestauslavalle käydessä.[muokkaa]

Varjoja maan tomun lapset; toimivi, lempivi huolin;
riemujen maljakkoon kätketty kyynelvuo.
Tien punaverkaisen, joka luona on kuningastuolin
oasten kattehesen kohtalo muuttua suo.
Niin on työ, joka heelmänä kypsyy parahan aikeen,
himmeä jäljennös siitä, min ihminen pyys.
Tahto, mi esteet voittaa, siirrättää padon vaikeen,
lie seos hyvehen tuo, pohjana itsekkyys.
Unta on maan elo häilyvä, – riemujen, tuskien sarjat.
Taival viettävä vie vuorilta rotkelmiin.
Ihme on ihmisen astua vallan huiput ja harjat,
suistua kulkemahan kujihin mustimpiin.
Outo on suosion antimet kylvää, pistoja niittää,
turman ketkenä ei ystäväs ainoakaan.
Kun mitä särkyy, mahdoton on murut jällehen liittää
vain ajan aallokkoon, heitä ne uppoamaan.
Ken näki kaunihin maan, yli rantain valtikan nosti,
suuntasi aatostaan huomista tuonnemmas,
pettyi toiveissaan; tuli yö joka päivälle kosti;
sumua, syksyä sää, itkevä, murheikas? –
Ihminen, untako tää, suo hyllyvä allani vajoo.
Kalman sai telineet, kaameat tielleni mun.
Nään veriruusuja seppelen, katso se särkyy ja hajoo.
Elämän turhuus jää. Kuolohon valmistun.


Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.