Maria Stuart
| Maria Stuart. Kirjoittanut Hilja Pärssinen |
1. Tyrmässä.
[muokkaa]- Olet armias, oi jumal-äiti
- pyhin katsannoin, sulomuodoin.
- Noin kenkään ei voi hurmata maan tomun lasta.
- – Uni varhainen, min lapsuusvuosina näin,
- olet sä.
- Sinut näin, sua huoneestain
- en sallinut siirtää.
- Pääs hohtoa katselin aamuin, illoin
- siunaustasi vuottain.
- Jumal-äiti sä armias, hellä,
- sinä, jolla on murheista raskain
- oman rintasi alla,
- joka poikasi ristillä näit.
- Sinä rakastaa taidat.
- Oi auta! –
- En lapsi, en ehjä mä enää,
- en kiedottu untuvavaippaan.
- Pyhä Maria pilvistä alas
- käy aurinkohehkuna armas
- mun alastomuuteeni kurjaan
- ja luolaan, kussa mä makaan
- lian, liejun ja ryysyjen päällä!
- Sä katso:
- olen silpoma itseni, muitten
- ja pirstoja vain joka puolla.
- Sydänhaavat koskena vuotaa,
- käsi voimaton, jalka ei liiku.
- Sinä yksin kirkas
- nyt pimeyteeni mustaan
- valo saata!
- Tule ihmelunnahin, lohduin,
- vala öljyä haavoihin syviin,
- minut nosta!
- Jumal-äiti, sä kuulet
- maan lasta,
- Sinä lemmessä suuri.
2. Mestauslavalle käydessä.
[muokkaa]- Varjoja maan tomun lapset; toimivi, lempivi huolin;
- riemujen maljakkoon kätketty kyynelvuo.
- Tien punaverkaisen, joka luona on kuningastuolin
- oasten kattehesen kohtalo muuttua suo.
- Niin on työ, joka heelmänä kypsyy parahan aikeen,
- himmeä jäljennös siitä, min ihminen pyys.
- Tahto, mi esteet voittaa, siirrättää padon vaikeen,
- lie seos hyvehen tuo, pohjana itsekkyys.
- Unta on maan elo häilyvä, – riemujen, tuskien sarjat.
- Taival viettävä vie vuorilta rotkelmiin.
- Ihme on ihmisen astua vallan huiput ja harjat,
- suistua kulkemahan kujihin mustimpiin.
- Outo on suosion antimet kylvää, pistoja niittää,
- turman ketkenä ei ystäväs ainoakaan.
- Kun mitä särkyy, mahdoton on murut jällehen liittää
- vain ajan aallokkoon, heitä ne uppoamaan.
- Ken näki kaunihin maan, yli rantain valtikan nosti,
- suuntasi aatostaan huomista tuonnemmas,
- pettyi toiveissaan; tuli yö joka päivälle kosti;
- sumua, syksyä sää, itkevä, murheikas? –
- Ihminen, untako tää, suo hyllyvä allani vajoo.
- Kalman sai telineet, kaameat tielleni mun.
- Nään veriruusuja seppelen, katso se särkyy ja hajoo.
- Elämän turhuus jää. Kuolohon valmistun.
Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.