Markus Larsson sorsajahdilla Joh. Ludv. Runebergin luona

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Markus Larsson sorsajahdilla Joh. Ludv. Runebergin luona.

Kirjoittanut anonyymi
Tekstissä mainittu Löfgren lienee taidemaalari Erik Johan Löfgren (1825–1884).


Niitten monion kertomusten lisäksi, joita on liikkeellä Runebergin hyvästä, ystävästä, nerokkaasta maalarista Markus Larssonista, on nimimerkki O. L. J–n julaissut »Göteborgs Handelstidningissä» pari. Kirjoittaja sanoo ne kuulleensa suomalaiselta historiamaalarilta Löfgreniltä, joka taas oli Markus Larssonin lähimpiä ja parhaita ystäviä hänkin. Kun hän, Löfgren, on ollut Larssonin kanssa itse tapauksissa mukana, ovat kertomukset suorastaan todellisuudesta otettuja. Esitämme kertomuksista sen, jossa kohtaamme Larssonin Runebergin luona. Se kuuluu:

Kerran jälkeen puolisen oli vilkasta hyörinää Runebergin asunnossa maalla. Siellä oli koolla monta kuuluisaa miestä, niitten joukossa Z. Topelius. Mukana oli myös jo mainittu historiamaalari Löfgren.

Syynä seurueen kokoontumiseen oli, että Runeberg jo kauan oli halunnut oppia tuntemaan Markus Larssonin ja oli sen vuoksi kutsunut luokseen pienen seuran sekä, Lofgrenin kautta, myöskin lähettänyt kutsun Markus Larssonille.

Hänen vuoksensa olikin oikeastaan toimeen pantu tämä juhlallisuus, johon liittyisi sorsajahti seuraavana päivänä.

Kaikki olivat koolla; Markus Larssonia yksin ei näkynyt.

Markukseen voi luottaa kaikessa, mutta, säntillisyydessä ei.

Tunnelma alkoi tuntua raskaalta, vaan odottaa täytyi.

Punssimalja oli valmiina tervetuliaisiksi, ja totivesi kiehui. Oltiin jo melkein siinä uskossa, että Larsson ei tulisi, mutta silloin alkoi metsästä kuulua ajoneuvojen kolina.

Se oli Markus Larsson, joka saapui huimaavaa vauhtia, ja pian oli hän pölyisenä, hikisenä, mutta parhaimmalla päällä kaikkien silmäiltävänä. Kevyesti kuin tanssinopettaja hän astui alas kärryistään, meni suoraan Runebergin luo ja paiskasi hänelle kättä että honkametsä kaikui, varsinaisesta, kylmästä esittelystä Markus Larsson ei välittänyt milloinkaan.

– Maljasi! Tervo tuloa, veli! siinä kaikki, ja kotiinnuttu oli.

Kun oli erinomaisen hauskasti iltaa vietetty, johdettiin kukin yösijalleen, ja pian vallitsi unen hiljaisuus Runebergin vierasvaraisessa kodissa. Useimmat varmaan näkivät unta siitä, mitä vaihtelevia tapauksia huomispäivän sorsajahti mukanansa toisi.

Seuraavana aamuna, kukon laulaessa, varustautui jokainen päivän vaivoihin. Kokoonnuttiin ruokasaliin, mihin pian voimakas ja hyvä aamiainen oli katettuna. Kun »tasku-Matit» oli täytetty, koirat kytketty, pyssyt ja haulitorvet viimeisen kerran tarkastettu, saappaat rasvattu j. n. e., lähdettiin retkelle mukana oivallinen evässäkki, jota kaksi miestä kantoi.

Kun seurue oli kulkenut läpi metsän ja tullut lähelle järveä, määrättiin suuri puu avoimella paikalla yhtymäkohdaksi, kun metsästys oli päättynyt.

Nyt jakaantui seurue ryhmiin, ja Markus Larsson ja Runeberg kulkivat yhdessä. He olivat suostuneet siitä, että he vuoroonsa ampuisivat ensi laukauksen, kun sorsa tuli pyssyn kantaman päähän. Ei viipynytkään kauan, ennen kuin pari sorsaa tuli näkyviin, ja Markus sai luonnollisesti ampua ensin. Mutta – »ai, ai!» Ohi meni. Markus noitui niin, että kuului kauaksi metsään, mutta eihän se mitään auttanut. Pahempi oli, että hänen kävi samoin koko päivän, ja hän oli koko jälkeen puolen päivän surkealla tuulella. Eivät »kokonaiset, puolet eikä terssit» päivällisillä voineet häntä saada iloiseksi.

Hän ei koskaan voinut sietää, että jokin asia kävi hänelle hullusti, mutta juuri tämä hänen kärsimättömyytensä oli suurena syynä siihen, että kaikki oli käynyt hänelle niin takaperoisesti.

Nyt älysi Runeberg pian että oli jo aika pyrkiä kohtauspaikalle, ja he kääntyivät takaisin.

Tiellä oli Runeberg tarjonnut Markus Larssonille yhtä ammutuista sorsistaan, ettei tämän tarvitsisi tyhjin käsin palata seuraan, mutta Markus kieltäytyi jyrkästi.

Yhtäkkiä seisattui Runeberg ja tarttui Larssonin käsivarteen.

– Hiljaa! hän sanoi. – Näetkö tuota suurta lihavaa ankkaa? Elähän liikahda – vaan tähtää – tuossahan se keinuilee aivan ruohikon reunalla.

Larsson tähtäsi – pyssy pamahti – ja höyhenet sorsasta pölähtivät ilmaan, mutta Markus Larssonin suureksi ihmetykseksi jäi sorsa paikalleen, keinuen pilkallisesti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Suur’ kiitos...»

Runeberg, joka seisoi Markus Larssonin takana, pudotti pyssynsä maahan purskahtaen kaikuvaan nauruun ja löi polviinsa.

Markus älysi heti kujeen.

Hän kääntyi ympäri ja karjui silmät salamoiden:

– Sinä olet petkuttanut minut, sen tuhannen pappi-p–u, ja hän tarttui Runebergiä kaulukseen ja ravisti häntä aika lailla.

Sitte hän viskasi pyssyn olalleen ja alkoi myrskyn vauhdilla kiitää kotiin päin. Ei auttanut pyytää häntä odottamaan – hän ei vastannut ollenkaan.

Runeberg oli ajatellut tehdä vain pientä pilaa Markukselle. Tuo onneton ankka oli vain täytetty lintu, jonka Runeberg oli ankkuroinut pohjaan kiinni.

Runebergin piti nyt astua yksinään kohtauspaikalle. Toiset olivat jo siellä koossa. Hän puhui heille pilanteostaan, mutta Löfgren moni hänen luokseen, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:

– Hyvä Runeberg, jos sinä ja nämä muut herrat tahdotte vielä tavata Markus-ystäväämme, niin on teidän kiirehdittävä kotiin näin pian kuin suinkin. Te ette tunne Markusta, mutta minä hänet tunnen. Minä tiedän varmasti, hitto vie, että hän paraikaa sulloo tavaroitaan matkalaukkuunsa.

Pitkin askelin kiiruhdettiin kotiin päin. Kun sinne oli saavuttu, menivät Runeberg ja Löfgren heti Markus Larssonin huoneeseen, ja aivan oikein: siellä hän paraikaa puuhasi saadakseen matkalaukkunsa lukkoon.

Ainoastaan suurimmalla vaivalla voitiin hänet houkutella jäämään edes pienelle metsästysillalliselle.

Aamulla aikaiseen odotettiin Markus Larssonia tulevaksi aamiaiselle ennenkun hän lähtisi matkaan, mutta häntä ei kuulunut. Eräältä pojalta saatiin tietää, että hän jo klo 4:n aikaan aamulla oli lähtenyt talosta ottamatta jäähyväisiä ja kiittämättä nauttimastaan vierasvaraisuudesta.

Syvästi huoaten muistoillensa lopetti ukko Löfgren kertomuksensa sanoen:

– Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Markus Larsson ja Joh. Ludv. Runeberg tapasivat toisensa.


Lähde: Työmies 5.10.1900.