Martta: 14. Lapsuudenkoti

Wikiaineistosta
13. Neuvon-antajat 14. Lapsuudenkoti.
Martta
Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson
Martta


”Äiti, mihinkä uusi lakkini joutui, en löydä sitä mistään ja hevonen on jo valjahissa, istutko, Riitta, sen päällä?”

”Äiti, Toppo tuuppasi minua.”

”Olkaa nyt kauniisti, kun matkalle pääsette. Tässä, Toppo, on lakkisi, taluta kauniisti Riittaa ulos, minä tulen oitis Jaakon kanssa.” Martta oli pukenut nuoremman poikansa Jaakon valmiiksi ja pani nyt kiinni oman sadetakkinsa. Puvusta ja koko komennosta näkyi, että perhe nyt oli hyvissä voimissa. Severistä oli tullut raittiuden harrastaja ja Sairiossa oli hänellä pieni punaiseksi maalattu asunto, sekä vieressä oleva perunamaa. ”Kaarperissa” hän kävi työssä. Siellä maksettiin hyvä päiväpalkka eikä sallittu viinaan meneviä.

”Tulkaa nyt jo, että ennätämme ajoissa perille”, huusi Severi.

”Tuossa paikassa.” Eväskoppa ja tuliais-mytty siepattiin kainaloon vielä, ja sitte Martta läksi Jaakon kanssa ulos, lukitsi ovensa, antoi avaimen Severille sekä hyppäsi rattahille. Severi nosti Jaakon äidin syliin, Topon ja Riitan taka-istuimelle, ja käski Topon pitää kiinni sisarestaan. Itse tarttui hän ohjaksiin ja sitte lähdettiin ajamaan Jylhämäkeä kohti, tuolle matkalle, jolle Martta 9 vuotta oli toivonut, jota varten hän oli säästänyt ja koonnut rahoja, jotka eivät milloinkaan riittäneet tähän tarkoitukseen. Hänen mieleensä johtui se aika, jolloin hän 18-vuotiaana tyttönä tätä tietä ensi kerran läksi maailmaa koettelemaan; silloin oli tulevaisuus hämäränä hänen edessään, nyt oli hän jo paljon kokenut, ja tiesi paremmin kuin ennen, että kun hätä on suurin, on apukin lähellä. Iloisella mielellä katsoi hän tulevaisuutta kohti, olipa hän kovin nuori vielä, vasta seitsemänkolmatta-vuotinen, – kyllä sillä iällä toivovalla mielellä eteen päin katselee.

Vähän matkaa olivat ennättäneet kaupungista, kun lapset, jotka eivät kotona jaksaneet syödä, rupesivat taka-istuimelta hiljaa sipisemään: ”Äiti, meidän on nälkä.” Äiti ei ollut tuota ensin kuulevinaan, ajatteli vain, että mennäänhän lähemmäksi syöttöpaikkaa, sillä välin kuin odottavat. Mutta nyt rupesivat kilvan laulamaan: ”Äitii, on nälkää, äitii, on nälkää – ää – ää.”

”Noita lapsia, täytyyhän niille taittaa vähän ohrakaakkua.” Martta antoi kumpaisellekkin palasen ja lapset olivat tyydytetyt. Nyt he vain katselivat kauniita kartanoita, niityillä olevia suuria heinäkekoja ja jos jonkinlaisia esineitä. Äiti ei ennättänyt vastata heidän kysymyksiinsä, sillä niin taajaan niitä tuli, ja esineitten ohi ajettiin, ennen kuin hänelle selveni, mistä kysymys oli.

Tunnin aika kului syöttöpaikalla ja sitte matkaa jatkettiin taas. Nyt oli jo poikettu metsätielle eikä siis näkynyt paljon uusia esineitä enään, lapset kävivät unisiksi ja haukottelivat tavan takaa, mutta Martan sydän sykähteli kummanlailla, kun hän kotipaikkoja läheni, noita kauan kaivattuja eikä koskaan unohdettuja. Mikä lieneekään vaikuttanut, että häntä oikein vavistutti, jota lähemmäksi tuli. Jo näkyi Jylhävuori; juhlallisen synkkänä sen kanervainen harja kohosi salosta. Jo pilkoitti sivulta päin, vienossa tuulessa väreilevä lammen pinta. Metsän pihkainen tuoksu oli niin tuttu ja raitis... ”Oi Severi, jospa sentään tänne voisimme asettua”, sanoi Martta, ”metsämaan elämä on kuin pyhäpäivän rauha. Täällä voisimme lapsinemme paremmin säilyä maailman kiusauksista.”

”Kyllä kiusauksia aina tapaamme, mutta kentiesi täällä paremmin saattaisimme opettaa lapsillemme, kenen avulla kiusaukset voitetaan.”

Nyt ajettiin Jylhävuoren mäkeä ylös, jo oltiin mäen päällä ja tuolla laaksossa lammen rannalla oli Jylhämäen torppa. Joka vain on ollut vuosia poissa kodistaan, johon hän ensi kerran palajaa, käsittää Martan tunteet. Jokainen vanha puu, jonka hän muisti, jokainen kivi, kaikki olivat hänelle rakkaita, vanhoja tuttavia. Eräs suuri petäjä, jonka tuuli entis-syksynä oli kaatanut, oli poissa, ja sitä hän kaipasi, ikään kuin tuoni olisi häneltä ystävän riistänyt.

Pihaan tultiin, hevonen seisahtui, Severi katsoi ympärilleen, mutta ei näkynyt ketään. Hän nosti puoli-uniset lapsensa maahan ja otti Jaakon syliinsä, jotta Marttakin alas pääsisi; riisui hevosensa ja meni sitä kaivolle juottamaan. Pihassa ei ollut muuta elävää olentoa, paitsi kaksi porsasta, jotka tulivat vieraitten eteen ja ikään kuin kuunnellen katselivat heitä, mutta kun lapset kurkottivat kätensä koskeaksensa niitä, röhähtivät ne ja juoksivat hännät sikkarassa hakaan päin.

”Missä väki lienee?” sanoi Martta. ”Eivät he ainakaan kaikki saata kaukana olla.” Samassa tuvan ovi kävi, vanha mummo tuli portahille.

”Mistä kaukaa ollaan?” kysyi muori.

”Hämeenlinnasta.”

”Hää, kuuloni on käynyt huonoksi.”

”Hämeenlinnasta ollaan”, vastasi Severi lujemmin.

”Hämeenlinnasta! – Ettehän vain ole...”

”Äiti, tässä nyt olemme, Severi ja minä joukkoinemme.” Siinäkös riemu syntyi ja lapsen lapset, ne nyt muorin silmien ilona olivat.

Muori kertoi, että lapset ja lasten lapset olivat heinää tekemässä takaniityllä. ”Mutta kyllä he sieltä pian tulevat,” lisäsi hän. ”Maalun täytyy ainakin tulla illallista valmistamaan.”

”Ei sanota Maalulle, keitä ollaan, saa nähdä, tunteeko hän?” sanoi Martta, jonka leikkisä luonto jälleen pääsi valloilleen.

”Ei maarin Maalu teitä tunne, hän oli sentään hyvinkin lapsi, 12-vuotias vain, kun lähdit.”

Severi pisti tupakkaa piippuunsa ja muori toi voita, juustoa ja viilipiimää pöydälle; kalaa ja leipää siinä oli entiseltään jo. ”Syökää nyt, kyllä maar teidän nälkä on. Jahka Maalu tulee, niin hän panee olkia lattialle ja tuo vaipat ja raidit lutista, että lapset pääsevät maata.”

Siinä kun syötiin, tulivat entiset naapuritkin puheeksi. Pieniä muutoksia oli tapahtunut, torpista oli jostakusta mennyt henkilöitä naimisiin, toisista muuanne muuttanut, ja Kontiosta olivat vanhukset kuolleet.

”Vai ovat kuolleet, no Kustu on sitte yksin tiemmä”, virkkoi Severi.

”Yksin on. Hm, onhan tämä ikään kuin Jumalan sallima, että tänne tulitte. Kas, se nyt on sillä tavalla, että Kustun tarvitsisi lähteä naimaan, mutta sitä hän ei tahdo tehdä, sanoo vain, että Kallu tulkoon Miinan kanssa Kontioa hoitamaan, ja ottakoon Maalu miehen tänne, mutta kun totta puhuu, on Maalusta paisunut komea likka ja eräs lampuodin poika on nyt häneen silmänsä iskenyt, hän on vanhempiensa ainoa poika ja tahtoo Maalua emännäksi taloonsa. Tässä sitte sanoimme juuri tuonaan, että tarvitsis kirjoittaa Martalle ja Severille, että tulisitte ottamaan tätä torppaa haltuunne, kontrahdit käyvät vielä minun nimessäni, ei teidän tarvitsisi muuta kuin tulla vain tänne ja myydä kampsunne kaupungissa. Kontiossa on Kallulla kaikki valmista, ettei täältä mitään tavaroita suuriakaan sinne muuteta. Tästä aioimme jo aikaa teille kirjoittaa, sillä ovathan ne vanhukset jo puoli vuotta olleet kuolleena. Ukko kuoli jo tuossa joulun edellisellä viikolla ja Ulla sitte Kynttilänä, mutta ei kirjettä saatu toimeen, kun ei täällä kukaan oikein osaa panna asioita paperille, sikseen se jäi. Olihan Kustu kaupungissa, mutta ei hän saanut selkoa asunnostanne ja tuli sitte kiire kotiakkin, työn-aika kun oli parhaallaan juuri, ja sillä tapaa se sitte on jäänyt. Yhdessä viljelyksessä ovat nyt vain molemmat torpat olleet.”

Severi ja Martta katsoivat toisiinsa. He eivät puhuneet tähän mitään, mutta molemmat ajattelivat: ”Meillä on edessä Jumalan viittaama tie.”

Muorin puhuessa tuli Maalu kotia, hän tervehti, katsellen etsivästi ympärilleen. Martta virkkoi: ”Olemme täällä pyytäneet yösijaa ja ruokaa muorilta, kun lapset olivat unissaan, ja itsekkin olimme väsyneet, ettemme jaksaneet ajaa kauemmaksi; jos nyt saisimme olkia lattialle, että lapset pääsisivät maata.”

”Kyllä sitä saatte”, sanoi Maalu, jonka toivova katse nyt muuttui melkein alakuloiseksi, kun hän virkkoi: ”Näin hevosen ja rattaat pihalla ja ajattelin itsekseni: ’entä jos sisareni, joka on ollut yhdeksän vuotta poissa Hämeenlinnassa, nyt olisi tullut;’ mutta eipä ollutkaan.”

”Mutta entä jos sentään olisi tullut... Katsoppas, Maalu, nyt oikein tarkasti, kyllä vielä verkkoja lammesta yhdessä pääsemme kokemaan.”

”Hyvänen aika! Sinähän se oletkin, aivan varmaan, mitenkä en sinua heti tuntenut?”

”Muistatko, kun lupasin tuoda sinulle kauniin huivin, jahka rikastuisin? Kauan olet sitä saanut odottaa. Katso, tässä on minulla mies ja kolme lasta, eikö siinä ole rikkautta kyllin? – Ja kas tässä on huivi, jonka olen ollut sinulle velkaa.”

”Kiitoksia! Oikeinpa se on puolisilkkiä. Mutta juoksenpa puhumaan Kallulle ja Miinalle myöskin, että olette täällä.”

Maalu läksi ja hetken perästä oli koko perhe koossa. Miinallakin oli kaksi tyttöä. Ensi iltana orpanukset katsoa tuijottivat toisiinsa ja kun pikku Miina koski kaupungin tytön vyöliinaan, joka hänen mielestään paistoi kumman hienolta, niin Riitta huusi: ”ääh”, ja veti vyöliinansa niin äkkiä pois, että reunusta repesi. Siitä syntyi suru ja äiti käski hänen olla kiitti sekä riisui sitte lapsensa maata.

Ei torpan vanhempi väkikään kauan valvonut, heidän kun aamulla jälleen aikaisin täytyi olla työssään, mutta suuruksen jälkeen juotiin korppukahvia, kun Haalmannin olivat tuoneet kaupungin-nisusia, sekä muutaman naulan sokuria ja kahvia tuliaisiksi.

Siinä sitte taas kun juttelivat, kehoittivat Severiä muuttamaan Jylhämäkeen, ja tähän Severi suostui. Päätettiin, että mummolle jättäisivät vanhemmat lapset ja lähtisivät itse kaupunkiin myymään, mitä heillä siellä oli myytävää. Viikon viipyivät he Jylhämäessä, ja ulkotyössä kävivät koko ajan, Martan mielestä se oli kovin hauskaa. Sisarusten lapset olivat jo ihan tuttuja keskenään. Toppo ja Riitta jäivät halusta muorin luo, mutta Jaakon Martta otti mukaansa. Ei nyt ensinkään ollut ikävä lähteä, kun tiesivät pian palaavansa takaisin.

Syksyllä sitte muuttivat kotitorppaan, jossa Martta onnellisena rupesi emännöitsemään. Severi osti jälleen torven entisen sijaan, jonka hän ennen rappiotilassa ollessaan oli hukannut. Nyt hän jälleen saattoi vaimonsa, lastensa ja koko ympäristönsä huviksi sitä soittaa, kun hän pyhä-iltoina perheensä parissa lammella souteli. Neljä vuotta jatkui tämän perheen onnellinen elämä, mutta sitte synkistyi jälleen taivas. Soitto taukosi lammelta ja kirkkopihaan nousi uusi kumpu, jonka luona Martta aina viipyi lastensa kanssa, kun hän pyhänä kirkkoon meni. Sen kummun alla makasi Severi, hän oli terveytensä pilannut eikä jaksanut enään entiselleen päästä; mutta vähätpä siitä, hän oli löytänyt sielullensa pohjan.


Monet talvet ovat lumea tuiskanneet Jylhämäen torpan maille ja kevään aurinko monasti sulattanut jään lammelta sitte kuin Martta kotitorppansa muutti. Lapset ovat kasvaneet, Toppo on jo 14-vuotias ja osaa hyvinkin äitiänsä auttaa.

On lauantai-ilta, Martta ja lapset ovat tulleet saunasta ja istuvat tuvan portailla. Mummo veisaa tuvassa tärisevällä äänellä. Kontion Kustu tuli rannasta päin, hän oli ollut kalassa. Kustu läheni Marttaa ja sanoi:

”Tässä tuon sinulle kaloja pyhäksi – tuoreita kaloja –”

”Kiitoksia! Tuleppa sisälle, että kahvia keitän.”

Kustu katsoi ympärilleen ja meni sisään, mutta sanoi tupaan tultuansa: ”En minä kahville tullut, tahdoin vain kysyä, josko sinulle nyt kelpaisin?...”

”Kustu hyvä, en minä enään naimisiin mene, rakkauteni hautasin turpeen alle.”

”Kyllä minä sen melkein arvasin, mutta ajattelin, että ehkä olisit tarvinnut apua toimissasi...”

”Kyllä Toposta jo apua karttuu.”

”Kyllä niinkin. Hyvästi nyt, Martta, jos apua tarvitset, niin kyllä tullaan.” Kustu lähti menemään kotia päin, ja Martta istui jälleen portahille. Aurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja loi kultaiset säteensä laaksoon ja Jylhävuoren harjalle.

”Äiti, katsoppas pian, tuolla vuoren harjalla on kovin paljon röökinöitä ja herroja, katsoppas kuinka kauniita!”

Äiti katsoi vuorelle päin, ja siellä niitä todellakin oli kaunis joukko nuoria, muutamilla oli tähystimet kädessä.

Hetken perästä tuli koko joukko alas laaksoon, tulivat torpan pihaan ja kysyivät, saisivatko ruokaa, ostaa. Martta lupasi. Samalla juoksi joukosta esiin solakka, kirkas-silmäinen tyttö, laski toisen käsivartensa Martan kaulan ympäri ja sanoi: ”Martta, tunnetteko minua?”

Martta katseli hetkisen ja sanoi epävarmana:

”Inkeri? Mutta samassa hän tunsi selvästi ja huudahti: ”Hyvänen aika, kuinka röökinä on kasvanut, olette ihan aikahiseksi tullut. Niinpä ne vuodet menevät.”

”Niin menevät”, sanoi Inkeri ja loi veitikkamaisen silmäyksen lähimmäiseen kumppaniinsa, erääseen nuoreen herraan, joka hymyillen viiksiään väänteli, kuka lienee ollut, kentiesi joku sukulainen – tuttavalta näytti...

Martta läksi asettamaan pöydälle ruokaa, joka nuorisolle hyvältä maistui. Ruoalta päästyä kiirehtivät jälleen matkalle. Inkeri kuitenkin ensin jakeli sokerileivoksia lapsille ja sanoi sitte jäähyväiset.

Martta katsoi hänen jälkeensä, kun tyttö kiipesi kevein askelin ylös mäkeä, ja ajatteli: ”Mimmoiseksika hänenkin elämänsä muodostunee...”

Ajatuksiinsa vaipuneena läksi hän hitaasti sisälle. Vanhat muistot olivat heränneet, kun hän näki Inkerin. Hän istahti ääneti akkunan ääreen, muutama kyynel vieri hiljaa hänen ahavoittuneille kasvoillensa. Lapset panivat maata, mutta Martta istui vielä kauan yksin valveella, mitä lienee ajatellut... Kun taivaanrannalta katosi viimeinen rusotus ja lasten tasainen hengitys ilmaisi, että olivat uneen vaipuneet, silloin Marttakin vihdoin meni levolle.

Kotitorpassaan, Jylhämäessä, elää Martta vieläkin, kasvattaen lapsistaan kelpo kansalaisia.