Martti
| Martti. Yrityksiä kauno-kirjallisuuteen. (Gessner’in mukaan – Jutelma.) Kirjoittanut Salomon Gessner |
Eräänä tyynenä iltana käveli Martti kuutamassa niityllä; rauhallinen seutu ja kyntörastaan raksutus pidettävät häntä siellä ihastuksissa. Nyt hän pulasi kuusikkoon, siihen yksinäisen majansa edessä vihertävään puutarhaan, jossa huomaitsi vanhan isänsä makiaan uneen vaipuneena, – harmaan päänsä hän oli käsi-varrelle nojannut. Siis Martti, kädet ristissä, asetaiksen vanhempansa eteen. Seisoi niin kauvan; silmänsä lepäsi värvähtämättä sen vanhan uupunutta silmää kohden; silloin tällöin se vaan poikkesi katsahtamaan ylös mäkihin, jotta ilokyyneleet pojan kasvoille mehivät.
”Oi sinä”, niin hän nyt puheli, ”sinä jota minä lähinnä Jumalatani enin kunnioitan ja rakastan, armas isäni! miten makaat siinä makiasti! Kompuroivainen jalkasi tallasi majastamme varmaan tänne kuusikkoon, ehtohetkeä hiljaisessa rukouksessa viettämään, ja vielä rukoillessasi ehkä nukahdit. Rukoilithan, isä, minunkin eteen! Oi, miten olen minä siltä onnellinen! Jumala kuulee rukouksesi; – kuinkas muutoin majamme seisoisi niin vakavasti kuusikon turvissa, kuinkas muutoin karjamme niin edistyisi, peltommeki hedelmöitsisi?! Monisten. – sinun ilokyyneleitä pudottaissasi, noiden pienoisten huolieni tähden sinulle lepoa valmistaakseni vanhoina päivinäsi, – monisten, kuin sinä katsoit taivaaseen päin ja riemuiten minua siunaelit, – oh, isä-kulta, miten sydämmeni silloin tykytti!! Silloin rinta kohosi ja kyyneleet ne tippumistaan tippuivat.
”Kuin sinä tänään astuit käsivarteni nojassa ulos, tullaksesi lämmittävältä auringolta virvoitetuksi, – näit sitten hyppäilevän karjan ympärilläsi ja puut hedelmäinsä painosta uupuilevan, kedon tuollempana kukoistavan; silloin sinä sanelit: ”hiukseni ovat ilossa harmaantuneet, tekoni todistavat aina siunauksesta; – ei teitä kauvan enään tämä silmä ihaile, kohta mä vaihdan teidät autuallisempia ketoja vastaan”. Oi isäni, ystäväni paras! kohta sinä jätät minutki, – murheellinen ajatus, tuo! Noh, sitten mä rakennan alttarin haudallesi, ja niin usein kuin jokuu semmonen autuas päivä koittaa, jona hätäiset minulta autetaan, asettelen minä kukkaisia muistopatsaasi ympärille.”
Nyt hän vaikeni ja, katsellen itkusilmin isäänsä, kuiskutti: ”miten hymysuin hän tuossa lepää ja huokuu”, ja ilmi-itkuun parsahtuneena lisäsi: ”hänen hyvät tekonsa mahtaneevat häntä unissaan huuvitella. Kulu kauniisti se kun valostaa harmaaseen tukkaan ja välkkyvään valkopartaan! Kun et vaan tässä iltakylmässä ja nesteen viileydessä vilustuisi”! Niin hän suutelee isä-armaansa otsaa, häntä sillä tavoin hiljalleen herättääksensä ja taluttaa häntä majaan, siellä herttaisemmasti vuotehella venymään.
Lähde: Sanan-Lennätin 12.3.1858.