Matka Turusta (Avellan)

Matka Turusta. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Jo purje liehuu, pursi on irrallaan;

Jo nuorukainen ruorihin kiiruhtaa,

Ja ruusuposki tyttö istuu

Airojen ääressä keulapuolla.

Ei maito, heelmät maukkahat painakkaan

Nyt purtiloa, tyhjänä kiulut on,

Ja siivotussa koppasessa

Hemmut ja vaattehet hienot piilee.

Vaan iltatuuli yltyvi uudestaan,

Ja Auran viirit näyttävät merta päin,

Ja purje pullistuu ja rannan

Venhoset saavat jäähyväiset taas.

Nyt hyväiset sull’ uhkea Turku myös!

En prameuttas eessäni vasta nää,

En kuule vasta vaunujesi

Pauhua täysillä toriloilla;

Vaan kuljen luonnon tyynessä templissä,

Sen kauneutta katselen rauhaisna

Ja kuultelen sen kieliöitä:

Lintuja, kaikuja, virtasia.

Jo lahden selkä aukevi yhtenään;

Ja matkan päässä Ruissalon rannan nään,

Choræon lähdettä miss’ hoitaa

Tammien keskellä luonnon immet.

Oi maani kallis laulaja, rauha vaan!

Kuin mie, sa Auran aalloilla keinuilit

Ja ikävöiten poijes harroit

Laaksohos tammien suojaan taasen.

Vaan koita kohden kääntyvi kulkumme,

Ja selkä aava peilinä heijastaa,

Ja joutsenina valkoisina

Purjehet välkkyvät taajanansa.

Vaan päivä laskee, tuuloset lauhtuvat,

Ja linnunlaulu nukkuvi metsässä;

Ja siellä täällä vainen tyttö

Nostavi airoa lauleskellen.

Vaan tunnot, luonnon rinnoilla hilpeät,

Ja syömen hehku, ja kaino kaipaus,

Ja toivon riemu, muiston onni

Kaikuvi laulujen sävelissä.

Ei tummehdu, ei valkene liioinkaan! –

Ja yönen, hopeaksi mi vaihtanut

On päivän kullan, purren sulkee,

Tuolla kun kiertävi Lemun nientä.

Oi, riemu, surko mieltäin liikuttaa,

Kun seudut nään, miss’ taittelit seppelees,

Sa Ramsay nuori, joukot kun sa

Lippusen ympäri huusit taasen.

Ah, surko siit’, ett’ hilpeä maalima

Ja urhon retket jäivät niin nuorekas;

Vaan riemu siit’, ett’ isänmaan ja

Kunnian eestä sa vertas vuosit.

Siell’ öisin synkin haahmosi säikähtää

Viel’ saarelaisten poikoa toisinaan,

Ja rannan kuuset suihkauttaa

Vaativan sankari-äänes hälle.

Niin käykin kulku muistojen keskeltä,

Siks’ kunnes viimein Vapparin selkä jää,

Ja salmi, kirkko toissa päässä,

Kutsuvi kaitahan helmahansa.

Jo siinnän koivut kunnahan vihreän. –

Nyt terve teille, onneni toistajat!

Ja terve sulle, rannan mökki,

Jossa kes’aikasen viipyä saan.

Mun unta nähdä antaos helmassas.

Ja uinaella kiitävä hetkinen;

Kun aamukoi vaan ilmestyykin,

Oottavi Frigga jo kunnahalla.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.