Matka Turusta (Forsman)

Matka Turusta. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Jo liehuu purje, pursi on irroillaan;

Melalle käypi jäntevä sulhanen,

Ja keulass’ istuu maalais-tyttö,

Hoitaen airoja, ruskoposki.

Ei heelmät paina venhoa keinuvaa,

Ei maito enää; tyhjänä leilit on,

Ja juhlavaatteet, kamsut piiltää

Nyt sirosiistinä heelmäkoppa.

Mutt’ iltatuuli jällehen valvahtaa,

Ja Auran viirit viittovi lahdellen,

Ja purje paisuu: hyvästellään

Venhoja rannalla riemumielin.

Hyvästi, Turku, nyt moneks’ aikaa jää!

Koht’ enpä nähne loistoas ylpeää,

En enää kuullekaan sun vaunuis

Ryskivän toria täyttä pitkin;

Vaan tyynnä astun, luontoa armastain,

Jonk’ kauneutt’ ei koskenut ihminen;

Iloiten kuulen seudun kieltä:

Lintuja, kaikua, valkovirtaa.

Jo seljän helma väljänä aukenee,

Ja kaukaa rannat siintävi Ruissalon,

Miss’ aarni-tammein alla metsän-

Impi Choræin kaivoa kaitsee.

Levossa uinu, laulaja synnyinmaan!

Oot siekin Auran aaltoja kynnellyt,

Monasti kyllä ikävöinyt

Laaksosi vihreän tammen suojiin.

Itäänpä retki käy – meren-aavikot

Kuin ääretönnä peilinä läikkyvät,

Sadottain valkopurjeet niinkuin

Joutsenet viiltävi välkkypintaa.

Vaan päivä vaipuu, tuuloset untuvat,

Metsässä lintuin ääniki vaikenee;

Vain siellä täällä seudun impi

Nostaen airoa nauraa laulaa.

Elomme haaveet helmassa Luonnon tai

Sydämmen kaipuu, kainoja huolia,

Ja toivo, riemu, muiston naute

Lahtia leijuvi lauleloina.

Hämärry ei, ei valkene – kaartaa vaan

Hopeisna, kulta-päivyen sijaan, yö

Venettä, hiljaa keinuvaista

Veellä, mi huuhtovi Lemun nientä.

Nyt surren nään ja riemuten seudut nuo,

Miss’, nuorukainen sie ikävöimä, sait

Maineesi, Ramsay kutsuit urhot,

Lippua suojaten, ympärilles.

Surenpa miettein: nuorra sa riistyit pois

Suloilta toivon, sankariretkeltäs;

Iloitsen, kun ma mietin: urho

Kunniall’ eest’ isänmaansa vertyi.

Viel’ ihmemielin huomaavinansa on

Saariston poika haamusi synkin öin,

On rannan kuusten humistessa

Kuulevinaan sotakäskys soivan.

Näin tyynet muistot retkeä kaunistaa;

Pian laaja selkä Vapparin tultu on,

Ja salmi kirkkoinensa kaukaa

Meitä jo kutsuvi siintohelmaan.

Kas tuolla vehmas kukkula koivuineen! –

Teit’ tervehdän mun onneni katsojat!

Sua myöskin, mökki, rantaan tehty,

Suojelemaan kesän aikaa meitä.

Mua suojaa nyt jo suo: vähä hetkinen

Unelmiin uinahdan sulo-helmassas,

Kun ensi aamunkoitto valkee,

Vartovi Lempi jo kukkulalla.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.