Matkamies

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Matkamies

Kirjoittanut Klaus Kemelli


Missä ollee onnen maja,
missä autuuen asunto? –
Kauvan ettin, enkä löynnyt;
kuljin – enkä tietä tiennyt –
tiennyt tietä, tainnut juonta,
toivottavaani tavannut – –
Näin mun kerran kysyessä,
aivossani arvellessa,
näjin Naisen nauru-suisen,
kukka-posken, kulta-päisen,
varsin hoikkavartaloisen.
Suosiota silmät siinti,
Hehkui posket hekumata,
Rintain aallot rakkautta.
Sima-suunapa sanoopi,
kyyhkyläisnä kukertaapi:
”Tullos tänne’, kunne’ käsken,
niin mä neuvon, Nuorukainen!
ohjaan sinun onnen luoksi”. –
Lennätti mun lehtohonsa,
kuljettaa kumpuhunsa,
kukka-tarhaansa talutti.
Siellä kaiken kauneuuen,
suosionsa suloisuuen,
ihanuuensa imehet,
annoi mulle’ alttihiksi.
Minä perhosna pepelsin,
kukastosta kukastohon,
mesikosta mesikkohon;
liehuin nautinnon nojassa
sinne’, tänne’, siihen asti,
kuin ma näjin kultaseni
muuttuneeksi muodoltansa,
kyyhkysistä kultasesta
harakaksi harmajaksi,
peipposesta pienosesta
varekseksi vankuvaksi;
kuin ma näjin, kuinka suuri
joukko juonti juovuksissa
Ilo-virran vierustoita,
juoen vettä vuoltehesta,
lakiskellen lainehesta;
eikä jano juoen sammu’,
vimma särpäen väsenny’. –
Näjin monen nääkistyvän,
kuoleuvan kukkahansa,
Itku-rotkon rannastolle’
pahan Parkulan pihalle’.
Sieltä kuului huima huuto,
Kivuttaren kiukka ääni;
sieltä vaivasen valitus;
sieltä kilkan kiljuminen,
sieltä pakon parkuminen,
heiton itku ilkiämpi.
Kovin kävi karvalleni,
kovin kaamitti kovasti.
Siittä siipeni kaotin,
lentimeni liehuvaiset.
Kiitin kyllin kinttujani,
kuin ma toki pääsin poijes
pakohon pahalta maalta,
Suuttumuksen ojan suusta,
Katumuksen kuljun kautta. –
Kävin tietä pikkaraisen
astuskelin aprikoien.
Äkkäsimpä äänen pulskan
huutaa’ huijahuttavaisen:
”Tullos tänne’, kunne käsken,
niin mä neuvon, Nuorukainen!
ohjaan sinun onnen luoksi.” –
Kurkistellen ääntä kohti,
näjin Naisen komeimman,
keko-rinnan, keno-kaulan,
hamehessa hohtavassa,
kauhtanassa kaunihissa,
selin seisovan Itähän,
kukkulalla korkialla,
Turjan tunturin tasalla.
Torvi kullanen käessä,
jolla juttuja julisti,
soitti töitä sulhasensa.
Arpa-astia sivulla.
Sieltä kaiket kapistukset,
sieltä vapa-sukusuuet,
kunniat ja korkeuuet.
Vuoren kulki kupehella
väestö ylön väkevä,
kilvan ylös kiipeillen,
kilvan pyrkein perille’;
mutt’ ei moni päälle’ päässyt –
Monen kynnet kilpistyivät,
monen varpahat väsyivät,
ennen päälle’ päästyänsä –
Moni maahan muksahteli,
kuperkeikoin kupsahteli,
moni nurin-niskojansa
toinen toisensa puotti,
juuri joutumaisillansa,
päälle’ pääsemäisillänsä.
Kukkulalle’ kiivetessä
minäkin muitten muassa,
havahin’ Haamull’ olevan
toisen silmän karso-silmän,
toisen suunnalta sokion.
Silti nurin kävi kaikki
antonsa, ylös-alasin.
Vuoren päälle’ päässeheitä
nelin kontin koihkelijat,
tyhjän jutun jaarittajat,
enimmitten eun saivat.
Arvelussa, josma astun,
enää pyrin etemmäksi,
näkemään satuin samassa,
näön kyllä kolkollaisen:
Vihattaret, Vainottaret,
henget kaiken kateuuen,
ynseyyen, ylppeyyen,
kohottivat korviansa,
killistivät kirsojansa,
pulloistansa pimiöistä,
luolistansa lymytyistä;
hengittivät hävitystä,
kuoloa ja kauhistusta. –
Sielt’ en löynnyt löyttävääni,
toivottavaani tavannut. – –
Kävin tietä pikkaraisen,
astuskelin aprikoien, – –
Näjin Haamun hourummaisen:
Vuoren vaskesta valaman,
Kasarista kalkuttaman.
Haamu haasti haukotellen,
leukojansa levitellen:
”Tule’ tänne’, Nuorukainen!
täältä löynnet löyttäväsi,
toivottavasi tavannet.” –
Kullat suusta kumpusivat,
hopiot helähtelivät.
Onko tuonne’ tunkevaista
pyyännälle’ pyytäväistä? –
Miss’ on syöttö saatavilla,
sinne’ kotkat koikkeloivat.
Onko tuolla ottavaista,
laukkuhunsa lappavaista? –
Onkos sääskiä metässä,
muurahaista mättähässä? –
Siin on rysy, siin on räiske’
siin on sota suunnatompi.
Vimmassa viron susina
rikki toisensa repivät,
raivo-päissä matelevat.
Veli ompi veljen surma,
poika Isän, Isä pojan.
Veri vuotaa virtanansa,
hurmeinansa hurottaapi,
murha-paikalta pahalta,
miehen-tappo-tanterelta! –
Näitä silmin nähtyäni,
korvin omin kuultuani,
päähän paiskasin käellä,
ottahani oikialla,
huusin aivan huikiasti:
Eipä tottatotisesti,
eipä autuutta asunut
ilmo ihmisten seassa!
Erä-maahan matkustaen,
korven kolkkohon kylähän,
jonne’ kuu ei kuumotellut,
eikä pääsyt päivän paiste’. – – –
Mutt’ en löynnyt löyttävääni
toivottamaani tavannut.
Mureh mua sautatteli,
suru astui askeleissa;
leho kulki kaaratellen,
ilo pakeni perunni’. – –
Kerran istuin iltamalla
korven kolkon kainalossa,
kuusen lehväkkään kupeella.
Pääni oli’ pimeissä,
eikä aivoni ajunnut.
Alkoi korviini kumista
kaunis soitto kaukaalta,
kaunis kannelen sävele’;
niinkuin muistan, ennen muinen
lasna leikitellessäni
kuulleheni kukastoissa
Länsittaren, lemmes-neitin
hyminällä hiljasella
tulkoneeksi kukkaloita,
kukkaloita sima-suita,
illan tullen tuuvitellen. –
Johtui mieleeni mukomat
kuvat ikäni keväiset,
lapsuuen, leutosat seuvut.
Sama Taivas tähtinensä! –
samat salmet, samat saaret,
samat niemeitten nenälmät!
Samat vuoret sammal-harjat,
samat mettät laikka-latvat,
joissa huuella’ huhuilin,
kahestikkin kalkuttelin! –
Samat laksot, luomanteetkin,
samat vainiot vihannot,
joissa muistan, ennen muinen
kuullelleeni, kuinka leivo
Taivaslaella liversi;
joissa lauloin lapsukaisna,
nurmi-lintuna liversin,
tietämättä, tuntematta,
kiitos-virsiä visersin,
Luonnon ihmetten Isälle’! –
Näitä minun mietteissä,
muinosia muistellessa,
mettä valjeta’ valahti,
korpi kolkko kirkkahaksi.
Nainen kaunis kattannolta,
Vaimo vaka liikunnolta,
vaatteessa valkioissa,
tullen tyköni sanoopi
suulla sangen sulosella:
”Tullos mulle’, Nuorukainen!
niin mä neuvon autuutehen,
Ohjaan sinun onnen luoksi” –
Minä virkin, näin sanelin:
Kukas olet vaimo vieras? –
Miksis häirität minua? –
Mene’ poijes puolestani,
poijes pakoni poluilta!
Olen kolmasti petetty,
ennenkin jo eksysetty.
Vaimo vastaten sanoopi:
”Kuta kuulen korvillani! –
Etkös tunne’ Äitis ääntä,
Luonnottaret: lausehita;
vainko ollen vieraunna,
omilleni outounna? –
Oi! te lapset langenneet!
Surku tuli suruasi;
meni mieleni pahaksi,
nähen kovan kurjuutesi.
Läksin kohta liikkehelle’,
onnen sulle’ oppahaksi.
Mutta miksis, lapsukainen!
miksis yksin yrristelet
korven kolkossa kylässä?”
Minä vastaten sanelin:
Kyllän autuutta ajelin
ilmoissa jo ihmistenkin.
Kauvan ettin, enkä löynnyt –
enkä löynnyt löyttävääni,
toivottavaani tavannut.
Pois ma pakenin perunni’,
matkustelin erä-maahan;
enkä löynnyt löyttävaäni,
toivottavaani tavannut –
Oi! mun Emoni omani,
jo ma äänes Äiti tunnen,
jällen helmoisi halutten.
Oipa! Emoni omani,
ollos opasna minulla
lapsuuen päivän lekolle’.
Taiten Luonnotar sanoopi:
”Turha toivo toisen kerran
kukkuloille’ kultaisille’,
joilla kätesi kokotti
katkoansa kukkaloita
Aamu-ruskon rinnastosta.
Keväin kukkii vuosittaisin,
kerran vainen ihmis-ikä,
eikä enempää kukosta’.
Turha toivo päästäksesi
lapsuuen päivän lekolle’;
sillä matkasi meneepi
lakson kylmemmän läpitte’,
kummun kautta koliamman.
Varo’ vasta, ett’ et eksy’,
tielle’ turhuuen vaella’.
Nauti’ niitä taitavasti,
joita Isäsi ijäinen
sallei huviksi sinulle’.
Katkoskele’ kukkaloita,
joita tielläsi tavannet,
vältä’ vainen varvikoita,
orjan-tappuran okaita.
Aina turvaa’ totuutehen,
aina harjota’ hyvyyttä,
täyellisyyttä tavota’
parempata kaiken päivän;
niin sä palkan parahimman,
tytyväisyyen tavannet.
Mutt’ ellys ilmassa, taassa
oottako’ onnellisuutta,
muuttumatonta menoa;
sillä Ikävän ikuisen,
joka polttaa povessasi,
syämmessäsi syteepi,
ei oo’ synty tästä maasta,
tästä maasta matalasta.
Tuolla sit’ on tuuviteltu,
valtiana vaaputeltu,
tuolla tähtein tulilla,
kätkyessä kultasessa.
Tääll on vilu vierahalle’,
kylmä, ouolle’ olema,
näillä kylmillä keoilla,
tantereilla talvisilla.
Muistot muinoset syteepi
surullisen syämmessä
ilmoista ihanimmista,
päivistä puhtahammista,
Isän majoista monista.
Tuolla tähtein taloisa,
ylisessä Taivosessa,
Isän ijäisen sylissä,
vasta löytää löyttävänsä,
tapaakin toivottavana,
iku-ikävöitävänsä” – – –

[Klaus] K[EME]–LLI.


Lähde: Oulun Wiikko-Sanomia 14.5.1831 ja 21.5.1831.