Meiän rovasti
| Meiän rovasti Kirjoittanut Gustaf Fröding |
- Meiän rovasti
- on paksu kovasti
- ja oppinut niinkuin synti,
- mut rahvaan mies,
- joka kerskua ties,
- miten taatto maatansa kynti.
- Hän elää kuin me,
- on kernas puolkuppi-kahville
- kuin me,
- ei pulloa pelkää laisin;
- syömäri on
- kuin me,
- laiska on
- kuin me,
- – mut toista on sunnuntaisin.
- Kun käy hän kaapuun ja kauhtanaan,
- jo on muut niin vaivaisen pieniä vaan,
- mut rovasti, hän kuin varttuu;
- hän silloin on rovasti kauttaaltaan
- ja onkin rovasti paukuttamaan,
- on rovasti rovastikunnassaan,
- mist’ täysiä kappoja karttuu.
- En unhota, en iki-maailmassa,
- miten arvokassa
- tamineissaan viimein hän kulki,
- miten maailman lapsia
- hän alkoi rapsia
- ja lain luki lihalle julki!
- Ja rovasti nyyhki
- ja silmiä pyyhki,
- kun vuohet jo pois hän sulki!
- Ja ääneen me itkimme kaikki ihan,
- kävi vaivaks lihan,
- ja sielua tiukalle vaati.
- Ja kirkkoraati läks kyyrypäin,
- kun saarna se päättyi näin,
- ulos jäljekkäin,
- – oli kutsuttu kokoon raati.
- Mut katsokaas,
- me miestyimme taas,
- kun rovasti viimein lausui:
- »Nyt, naapurit, päätteeks paukku,
- voileipäpöytä ja naukku!»
Lähde: Fröding, Gustaf 1915: Valikoima runoja. Suomentanut Valter Juva. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.