Mentyäsi

Mentyäsi Kirjoittanut Saima Harmaja

Jäin yksin jälleen, illan himmetessä,

jokainen sanas vielä sydämessä

kuin polte, joka ei voi helpottaa.

Miks päästimme niin paljon huuliltamme?

Jokainen sana, kerran lausumamme,

on maailma, mi hengen meiltä saa.

Oi sanat, sanat, miten pelkään teitä,

huulilta tahdotonna vierineitä,

joit’ ei saa kiinni raskas ajatus.

Ei auta, vaikka vapisin ja itkin;

jo sinkositte ratojanne pitkin

sydämeen, joss’ on vaiston kaikkeus.

Niin monin illoin yksin kärsin ennen

näin, voimatonna, tuskan-vuotten mennen.

Ne palaavatko, niinkö niiden lait?

– Nyt, mentyäsi, tunnen pohjaan saakka:

muun yli kaiken olen sulle taakka,

vain lahja, jonka pyytämättä sait.

Oi muista! Polku yössä hennon kevään

vei metsään, unissansa hymyilevään. –

En pahaa tahtonut, miks sitä tein?

Ma itken. Mutta katua en saata:

vain ikävöin, kun kevät kutsui maata,

vain minkä täytyi, teki sydämein.

Ei ehkä oikeutta elää sillä,

ken kovaan sanaan vastaa kyynelillä,

ja kell’ ei suojaks mitään kilpeä.

Ei vahva kulje hellien ja varoin.

Mut toivotonta käsivarsin aroin

on miehen sotisopaa syleillä.

Ei ole hyvä väkevämmän alla.

Ja pahempi on sentään vahvemmalla.

Voi tuskaas, jos nyt näet, mitä teit!

Ma kärsin enin, helpompi on mulla.

Voi häpeääs, jos aavistusta sulla

on syvyyksistä, joihin minut veit.

Jo kauan sitten sammunut on kevät.

Mut hellyytemme päivät säteilevät

ei kuolla voi, jos kärsimyskin jää.

Kun muistaisin: vain juuri mentyäsi

ne peittää multa ahdistava käsi.

Ne jossain, jossain on, nyt vaikk’ en nää.

Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.