Merikipu

Merikipu. Kirjoittanut Heinrich Heine

Suomentanut Oskar Uotila.

Harmaat iltapäiväpilvet

Laskevat lähemmäs meren pintaa,

Joka synkkänä kohoaa niitä kohti,

Ja välitse viiltävi laiva.

Merikipeänä viel’ yhä istun maston luona,

Ja latelen mietteitä itsestäni,

Ikivanhoja, tuhkaharmaita tuumia,

Joit’ ammoin lateli isä Loth,

Kun makeat kaikk’ oli maistellut

Ja jäljestä karvaita kakoi.

Toisinaan tuumailen vanhoja juttuja:

Kuink’ ennen ristimerkkiset pyhiinretkijät

Myrskyisellä merimatkalla

Pyhän neitsyen lohdullista kuvaa

Lujauskoisina suutelit;

Miten kipeä ritari moisessa merihädässä

Daaminsa rakkaan hansikan

Huulilleen painoi, lohdun löytäin –

Mut itse istun ja ilkeissäni pureksin

Vanhaa silliä, suolaista lohduketta

Kissankiusassa, koirankurjuudessa!

Sill’aikaa painivi laiva

Ankaran aallokon kanssa;

Kuin sotahevonen pystyhyn nyt

Se kavahtaa, jotta peräsin ryskyy,

Nyt taas se syöksyy suinpäin alas

Kihisevään vesikitahan,

Väliin se taas, kuin huoleton lemmenvoivukas,

Koittavi kallistua

Pimeälle povelle jättiläislaineen,

Joka kovasti kuohahtaa,

Ja äkkiä, huiman kosken tavoin.

Kukistuu valkoröyhelöisenä,

Minut itse vaahdolla peittäin.

Tämä keijuminen ja heijuminen

On inhottavaa!

Turhaan mun silmäni tähystää ja etsii

Saksan rantaa. Mut ah! vain vettä,

Ja taaskin vettä, liikkuvaa vettä!

Kuin talvinen taivaltaja illalla halaa

Lämmintä kuppia teetä sydän-alaansa,

Niin halaa nyt mun sydämmeni sinua,

Isänmaani Saksa!

Vaikka miekkoisen mantusi yllättääkin

Hulluus, husaarit, huonot värssyt

Ja penseän-ohuet hartauskirjaset;

Vaikka zebrasi syöttävät itseään

Ruusuilla, eivätkä ohdakkeilla;

Vaikka komeat apinasi

Joutensa prameillen

Isoisina keikaroivat,

Mielestään parempia ollen kuin muu

Työksensä laahusteleva karja;

Vaikka simpsukkaseurakuntas

Kuolemattomaks’ itsensä uskoo,

Se kun niin hitaasti hiiskuu,

Ja vaikka se ääniä kerää siitä,

Onko juusto juustomatojen oma,

Ja vaikka se vielä kauan tuumis,

Kuink’ Egyptinlampait’ on jalostettava,

Jotta hienonis niiden villa

Ja paimen vois niitä keritä

Kuin muit’ ilman erotusta –

Vaikka kohtakin hassuus ja nurjuus

Sinut yllättää, oi Saksanmaa,

Niin sinua sittenkin halajan:

Sill’ olethan toki kovaa maata.

Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.