Merikipu

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Merikipu.

Kirjoittanut Heinrich Heine
Suomentanut Oskar Uotila.


Harmaat iltapäiväpilvet
Laskevat lähemmäs meren pintaa,
Joka synkkänä kohoaa niitä kohti,
Ja välitse viiltävi laiva.
Merikipeänä viel’ yhä istun maston luona,
Ja latelen mietteitä itsestäni,
Ikivanhoja, tuhkaharmaita tuumia,
Joit’ ammoin lateli isä Loth,
Kun makeat kaikk’ oli maistellut
Ja jäljestä karvaita kakoi.
Toisinaan tuumailen vanhoja juttuja:
Kuink’ ennen ristimerkkiset pyhiinretkijät
Myrskyisellä merimatkalla
Pyhän neitsyen lohdullista kuvaa
Lujauskoisina suutelit;
Miten kipeä ritari moisessa merihädässä
Daaminsa rakkaan hansikan
Huulilleen painoi, lohdun löytäin –
Mut itse istun ja ilkeissäni pureksin
Vanhaa silliä, suolaista lohduketta
Kissankiusassa, koirankurjuudessa!
Sill’aikaa painivi laiva
Ankaran aallokon kanssa;
Kuin sotahevonen pystyhyn nyt
Se kavahtaa, jotta peräsin ryskyy,
Nyt taas se syöksyy suinpäin alas
Kihisevään vesikitahan,
Väliin se taas, kuin huoleton lemmenvoivukas,
Koittavi kallistua
Pimeälle povelle jättiläislaineen,
Joka kovasti kuohahtaa,
Ja äkkiä, huiman kosken tavoin.
Kukistuu valkoröyhelöisenä,
Minut itse vaahdolla peittäin.
Tämä keijuminen ja heijuminen
On inhottavaa!
Turhaan mun silmäni tähystää ja etsii
Saksan rantaa. Mut ah! vain vettä,
Ja taaskin vettä, liikkuvaa vettä!
Kuin talvinen taivaltaja illalla halaa
Lämmintä kuppia teetä sydän-alaansa,
Niin halaa nyt mun sydämmeni sinua,
Isänmaani Saksa!
Vaikka miekkoisen mantusi yllättääkin
Hulluus, husaarit, huonot värssyt
Ja penseän-ohuet hartauskirjaset;
Vaikka zebrasi syöttävät itseään
Ruusuilla, eivätkä ohdakkeilla;
Vaikka komeat apinasi
Joutensa prameillen
Isoisina keikaroivat,
Mielestään parempia ollen kuin muu
Työksensä laahusteleva karja;
Vaikka simpsukkaseurakuntas
Kuolemattomaks’ itsensä uskoo,
Se kun niin hitaasti hiiskuu,
Ja vaikka se ääniä kerää siitä,
Onko juusto juustomatojen oma,
Ja vaikka se vielä kauan tuumis,
Kuink’ Egyptinlampait’ on jalostettava,
Jotta hienonis niiden villa
Ja paimen vois niitä keritä
Kuin muit’ ilman erotusta –
Vaikka kohtakin hassuus ja nurjuus
Sinut yllättää, oi Saksanmaa,
Niin sinua sittenkin halajan:
Sill’ olethan toki kovaa maata.


Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.