Metsällä

Metsällä. Kirjoittanut Lauri Ekberg

Vaikk’ en oo mikään metsämies,

Kuitenkin aattelin: ”kenties”,

Kun vanha Weikko siksi pyys

Ja houkutteli luonnon syys.

Me poikki peitoin, niittyjen

Astuimme ynnä vuorien,

Mut metsän piskat piiloistaan

Ei nousseet Wahdin haukuntaan.

”Turhuutta ei lie turhempaa,

Kuin juosta, koirat uuvuttaa

Ja saada vaivat palkastaan

Ja naurun kotijoukoltaan”.

Tää lause hehkui huulillain,

Kun Wanhanvuoren juureen sain,

Mut silloin virkki Weikko näin:

”Seis! tuolla tilhiparven näin”.

Mä vilkasin ja huomasin,

Kuin tilhet lens puun latvoihin

Ja korkealla latvoissa

Alkoivat aamuriemunsa.

Nyt lausui Weikko: ”ammu jo,

Kun sullen sattui haulikko!” –

Mä kohta tähtäsin ja – pau!

Ja Wahdin suusta: ”hau! hau! hau!”

Kun juoksimme puun juurellen,

Mä kehuin: ”sain kai kymmenen”,

Mut tarkemmin kun katsotaan,

Niin yksi tilhi nähdään vaan.

Ol’ luoti käynyt pienoiseen

Ja mennyt aivan sydämmeen.

Mut vaikk’ ol’ lintu vähäinen,

Mukaani sentään otin sen. –

”Lie lempo nyt, lie peijakas!”

Näin virkki Weikko, sotilas,

Kun vuoren huippuun tiemme vei,

Mut otuksia nähty ei.

Vaan Wanhanvuoren harjanteet

Soi meille luonnon ihanteet;

Me näimme seudun kodikkaan,

Nuo vuoret, salmet synnyinmaan.

Kun hetken niitä katsoimme,

Niin alas sieltä astuimme,

Ja poikki niittyin, peltojen

Riensimme kotiin laulellen.

Kun siellä näytin tilhiäin,

Niin näyttäessä mietin näin: –

”Kun vasta lähden rannoillen,

Min saan jo kenties sorsasen”.

Lähde: L. O. E. 1886: Runoelmia. I. Helsinki.