Metsäpirun nauru
| Metsäpirun nauru. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen |
Istun kivellä metsän laidassa. Edessäni kohoaa aukea aho.
Alkaa jo lähestyä heinäkuinen yö. Puiden kannot, jotka maan multaisesta kamarasta lukuisina pilkistävät esiin, häämöttävät aivankuin mustien hirviöiden päät. Muutamilla hohtavat kummalliset, vihreät silmät...
Aho kohoaa edessäni harmahtavana. Sen takana tummalla taivaalla näkyy vielä kapea punainen viiru. Ahon laidassa, jonkun matkaa minusta, murjottaa mustarinta vuori. Sen jyrkillä rinteillä värjyy vähäinen joukko levottomia haapoja ja hintelöitä koivuja.
Ukkosen ennustajahenget huokuvat ilmaan ahdistavaa, hiostavaa henkeään. Hyttyset tunkeilevat korviini, niskaani, otsalleni ynnittäen ilkeätä, nälkäistä säveltään.
Minä katselen mustien kantojen vihreitä silmiä...
Uhkaavat ukkospilvet keräytyvät taivaalle. Ääriviivat katoavat. Ympäristö pimenee.
Minusta tuntuu kuin olisi nyt olemassa ainoasti kahdenlaista voimaa, taisteluvalmista, mahtavaa voimaa: toinen tuolla pilvissä, toinen täällä mullassa. Varmasti tulevat ne toisensa kohtaamaan.
Mutta eihän tuo taivaan sinimusta voima taida ollakaan pilvi, ajattelen minä. Siinähän on kasvoja, jylhiä jättiläiskasvoja. Ja niitä on paljon, toistensa takana ja vieressä, aivankuin taisteluun valmis sotilasrintama.
Jännitys vallitsee luonnossa. Kaikkialla outo ja hiljainen kohina. Puiden ja pensaiden suonissa ahdistava tunne. Haavan lehdet vapisevat, värisevät, koivun oksat arkoina, pelokkaina odottavat...
Kas, jo välähti valkeaksi aho! Sävähti jo pilvinen säilä!.. Hiljaisuutta hetki. Sydämeni sykkää kuuluvasti vallan.. Kuuluu jo hiljaista jyrinää, aivankuin kaukana maantiellä ajaisi joku. Ja jyrinä kasvaa, lähestyy.. Taas iski säilä!...
Säikäys irroittaa lehtiä haapojen oksista. Tuulen puuska tempaa ne mukaansa. Jylinän vallitessa, joka on kuin tuhansien tykkien jyskettä tuhansien rumpujen rämistessä, lentävät ilmassa väräjävät lehdet.
Aholla tuolla on uljas parvi mustia, väkeviä miehiä. Onko se mannun multainen joukko? Miksi ei se sävähytä säilällä pilviin?.. Ei, se ei tahdo. Aseitta sotii se taivaisten voimien vihaisia iskuja vastaan.
Taas välähdys! Ja taas! Perätysten, monella taholla. Vihaisina iskevät ilmojen miekat. Tuliseksi leimahtaa joka kerta pimeä taivas.
Maa sekä kivi minun allani vapisee, tutattaa...
Tuuli kiihtyy. Metsä kohajaa. Saapuu ankara sade.
Mutta ahon laidassa, mustarinta vuoren juurella jyrsii kalpeanaamainen Metsäpiru petäjän punaista kylkeä ja nauraa.. Ja joka kerta kun iskevät ilmojen säilät -- irvistää hän ilkeästi valoa vasten.. Ja jatkaa taas nauraen jyrsimistään,.. pirullisesti nauraen.
Aholla kiiluvat ne vihreät silmät. Näyttää kuin nekin ilkkuisivat...
Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.