Metsässä (Fröding)
| Metsässä. Kirjoittanut Gustaf Fröding |
- Sydänmetsien varjostossa
- On tyyntä ja rauhaisaa,
- Kylän kuiskehet viestinä sinne
- Suvituulonen tuudittaa.
- Ja pilviä viertävi tuuli
- Ja päivän ne himmentää
- Ja lintujen lakkaa laulu
- Ja painava, raskas on sää.
- Mitä kuiskivi kuusissa tuuli,
- Sitä tiedä ei ainoakaan,
- Näät huokaavaa humukieltä
- Nuo metsät taitavat vaan.
- Se uusia töitäkö hornan
- Nyt rotkoissa kuiskailee
- Ja vilppiä taisteluvimmaa,
- Joka ihmiset villitsee.
- Surumielinen murheenharso
- Se peittävi hongat nuo,
- Purot, lähtehet synkiksi käyvät,
- Kun tuulonen viestejä tuo.
- Vihakatseita peikkojen luulis
- Joka pensaasta ilkkuavan,
- Salaviekkaat askelet tuntuu
- Ihan taakseni tassuttavan.
- Mä rastahan tunsin, mi lauloi
- Koko aikansa armaalleen,
- Kanervan- sekä puolukanvarret
- Ne nyökkäsi laululleen.
- Sen lemmenhehkua säistäin
- Sinikelloset nurmella sous,
- Ja tähdikön silmyet loisti,
- Puna mansikan poskelle nous.
- Mut siipienräpsettä kuului
- Ja rastahan rintahan
- Löi kyntensä haukka – ja laulu
- Kuol’ lempivän laulajan.
- Ja mairehin metsänlampi,
- Niin kirkas ja hiljainen,
- Se päivyttä heijastaissaan
- Lepäs ihmeitä uinaillen.
- Sen pintahan aarteena päilyi
- Värivaihtelut, valkeus,
- Ja metsän ja vuorien kesken
- Suli sointuhun kaikkeus.
- Avaruuksien auhtoja maita,
- Ikiloistoa uinaillen
- Näki tanssissa tahdikkaassa
- Ikimaalimat tähtöisten.
- Nyt kaihi jo metsän silmän
- Ikipäiviksi peittänyt on,
- Tuo kuollut ja kiilloton pinta
- On saaliina sammalikon.
- Oli orava latvassa kuusen,
- Alas katseli vaieten,
- Näki jäntevän, kaunihin hirven,
- Joka käyskeli ylpeillen.
- Oli parhain soitimen aika,
- Oli siksi hän uskalias.
- Näät viettien mahtava kuohu
- Kävi suonissa voimakas.
- Kuninkaisella ryhdillä kantoi
- Harasarvisen kaunihin pään,
- Mut pensahan suojasta tähtäs
- Sala-ampuja pyssyllään.
- Tomun helmahan heilahti kruunu
- Tuon voihkivan ruhtinaan,
- Ja kaatunut kanervan kukkiin
- Vuos hurjoa hurmettaan.
- Tuo rohkea mänty, mi nostaa
- Päin taivasta latvoaan,
- Mä tiedän sen ylpeän riennon
- Ja toivonsa voimakkaan.
- Sä luulet, taivahan tähden
- Tuon kaunihin nouset sä luo,
- Sata vuotta jos kohtakin kestäis
- Väkikaihosi uskova tuo.
- Ja turvassa taivaan tähti
- Sun oksilla keijuileis,
- Ja latvasta lakkapäästä
- Valo lempeä tuikkaileis.
- Ja voimakkaana sä nouset
- Noin toivosi korkeuteen,
- Sä raivaat tietä, sä kasvat
- Niin varmaan ja vitkalleen.
- Mut kuolo sun runkoa kalvaa,
- Syö juuresi hiljalleen,
- Ja tähtesi häipyy, häipyy
- Niin varmaan ja vitkalleen.
- En huoli mä kulkea tuolla
- Mun vanhassa metsässäin,
- Eron hetki on tullut meille,
- Sen tunnen, sen vasta mä näin.
- On metsäni lempeä vielä,
- Myös hertas ja hellä se on,
- Mun ääneni vaan ei soinnu
- Tuon metsän laulelohon.
- Mun mietteissä turmeltuneissa
- Hyvä luontokin turmeltuu,
- Havutuoksuhun, lauluhun kuusen
- Sorasointuja sotkeutuu.
- Kylätielle mä taaskin tahdon,
- Vihavimmahan, taisteloon!
- – Myös katkerat mietteet siellä
- Elon sointuvat soitantoon.
Lähde: Fröding, Gustaf 1895: Valittuja runoja: kokoelmista ”Guitarr och Dragharmonika”, ”Nya Dikter” ja ”Räggler å Paschaser”. Suomentanut Yrjö Weijola. Tarkastanut ja lyhyellä luonteenkuvauksella varustanut Kasimir Leino. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.