Metsässä (Fröding)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Metsässä.

Kirjoittanut Gustaf Fröding


Sydänmetsien varjostossa
On tyyntä ja rauhaisaa,
Kylän kuiskehet viestinä sinne
Suvituulonen tuudittaa.
Ja pilviä viertävi tuuli
Ja päivän ne himmentää
Ja lintujen lakkaa laulu
Ja painava, raskas on sää.
Mitä kuiskivi kuusissa tuuli,
Sitä tiedä ei ainoakaan,
Näät huokaavaa humukieltä
Nuo metsät taitavat vaan.
Se uusia töitäkö hornan
Nyt rotkoissa kuiskailee
Ja vilppiä taisteluvimmaa,
Joka ihmiset villitsee.
Surumielinen murheenharso
Se peittävi hongat nuo,
Purot, lähtehet synkiksi käyvät,
Kun tuulonen viestejä tuo.
Vihakatseita peikkojen luulis
Joka pensaasta ilkkuavan,
Salaviekkaat askelet tuntuu
Ihan taakseni tassuttavan.

Mä rastahan tunsin, mi lauloi
Koko aikansa armaalleen,
Kanervan- sekä puolukanvarret
Ne nyökkäsi laululleen.
Sen lemmenhehkua säistäin
Sinikelloset nurmella sous,
Ja tähdikön silmyet loisti,
Puna mansikan poskelle nous.
Mut siipienräpsettä kuului
Ja rastahan rintahan
Löi kyntensä haukka – ja laulu
Kuol’ lempivän laulajan.

Ja mairehin metsänlampi,
Niin kirkas ja hiljainen,
Se päivyttä heijastaissaan
Lepäs ihmeitä uinaillen.
Sen pintahan aarteena päilyi
Värivaihtelut, valkeus,
Ja metsän ja vuorien kesken
Suli sointuhun kaikkeus.
Avaruuksien auhtoja maita,
Ikiloistoa uinaillen
Näki tanssissa tahdikkaassa
Ikimaalimat tähtöisten.
Nyt kaihi jo metsän silmän
Ikipäiviksi peittänyt on,
Tuo kuollut ja kiilloton pinta
On saaliina sammalikon.

Oli orava latvassa kuusen,
Alas katseli vaieten,
Näki jäntevän, kaunihin hirven,
Joka käyskeli ylpeillen.
Oli parhain soitimen aika,
Oli siksi hän uskalias.
Näät viettien mahtava kuohu
Kävi suonissa voimakas.
Kuninkaisella ryhdillä kantoi
Harasarvisen kaunihin pään,
Mut pensahan suojasta tähtäs
Sala-ampuja pyssyllään.
Tomun helmahan heilahti kruunu
Tuon voihkivan ruhtinaan,
Ja kaatunut kanervan kukkiin
Vuos hurjoa hurmettaan.

Tuo rohkea mänty, mi nostaa
Päin taivasta latvoaan,
Mä tiedän sen ylpeän riennon
Ja toivonsa voimakkaan.
Sä luulet, taivahan tähden
Tuon kaunihin nouset sä luo,
Sata vuotta jos kohtakin kestäis
Väkikaihosi uskova tuo.
Ja turvassa taivaan tähti
Sun oksilla keijuileis,
Ja latvasta lakkapäästä
Valo lempeä tuikkaileis.
Ja voimakkaana sä nouset
Noin toivosi korkeuteen,
Sä raivaat tietä, sä kasvat
Niin varmaan ja vitkalleen.
Mut kuolo sun runkoa kalvaa,
Syö juuresi hiljalleen,
Ja tähtesi häipyy, häipyy
Niin varmaan ja vitkalleen.

En huoli mä kulkea tuolla
Mun vanhassa metsässäin,
Eron hetki on tullut meille,
Sen tunnen, sen vasta mä näin.
On metsäni lempeä vielä,
Myös hertas ja hellä se on,
Mun ääneni vaan ei soinnu
Tuon metsän laulelohon.
Mun mietteissä turmeltuneissa
Hyvä luontokin turmeltuu,
Havutuoksuhun, lauluhun kuusen
Sorasointuja sotkeutuu.
Kylätielle mä taaskin tahdon,
Vihavimmahan, taisteloon!
– Myös katkerat mietteet siellä
Elon sointuvat soitantoon.


Lähde: Fröding, Gustaf 1895: Valittuja runoja: kokoelmista ”Guitarr och Dragharmonika”, ”Nya Dikter” ja ”Räggler å Paschaser”. Suomentanut Yrjö Weijola. Tarkastanut ja lyhyellä luonteenkuvauksella varustanut Kasimir Leino. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.