Miehiä
Ulkoasu
Miehiä. Kirjoittanut Juhani Siljo |
- Jopa johonkin jouduin,
- jopa jouduin ojasta allikkoon!
- Pyryilmasta, ikävästä
- kadun aution, ilta-hämärän,
- pois piillä mielin,
- – maankiertäjä, käypäläinen
- joka paikassa, piillä mielin
- nyt iloon, ihmiskuhinaan.
- Ja kestikutsut muistin
- ja valoon ja ihmiskuhinaan
- niin jouduin, – iloon en.
- Vilu siell’ ei ollut:
- kuin kesällä kivinen kauppatori,
- jota paahtaa päivä,
- jota väet ja vankkurit rämistävät,
- – niin paahtui sieluni siellä.
- Vakavaraiset miehet,
- – kun herrain puolella istuin –,
- vakavaraiset miehet, joill’ ei huomishuolta,
- joill’ ainut taakka ja tuska
- oli harmaa helppous virkatyön,
- – kuin alijumalat,
- kuin vaskeen valetut jumalkuvat
- he kaunistit kukin soppeaan.
- Ja yksikantaan
- putos lause painava lauseen jälkeen,
- kun vaskivaloksissa poreili aatos,
- tosin maatiaisaatos, mutta jalostettu:
- sit’ ei arkielämän sarkaa kyntämään
- he sonnustaneet, ei eteen yksilön huolten,
- pieneläjäin, kiertolaisten lailla, – ei,
- he vaskiaatoksensa
- kuin kotkankynnen kouristit yli huomenen
- ain uudenvuoden-takaisiin
- suurvelvoituksiin, kunniatehtäviin
- tueks yhteiskunnan kalliin;
- he profeetoivat vaaleista valtuuston,
- he pohtivat kirjanpitoa maistraatin
- ja hoitoa, tilejä rautatien:
- elon kauas eespäin he selville laskit.
- Kuin kiskot rautaiset
- yltympäri aivoni, syömeni kiristyivät –.
- Kuin kimalaisten luo,
- kuin kimalaiskuhinaan mä siirryin,
- kun naisten puolelle eksyin.
- Oli helpoitus siellä sentään:
- suunvuoroa mun ei ottaa tarvinnut,
- ”hm!”, ”jaa!”, ”oh ei!” ja naurahdus – ne riitti.
- Oli outoa sielläkin
- ja sydän ontosti löi.
- Mut tulipa, tulipa vihdoin
- suursydän Mies,
- täysikäinen ainut, Ihminen täysi:
- Sa saavuit, oi,
- Sa poika Marsin ja emo Maan,
- sydän tulta täynnä ja kylmänä pää;
- kelohonka, oi, iki-tuores sentään,
- sa tulla tuiskit
- vakavaraisten kansliasielujen keskeen.
- Sydän laajeten, kiitollisna
- mä kätees tartuin, kuin vanhemman veljen käteen,
- sa painoit kättäni mun, kuin vertaises.
- Jo värähtelivät hermoni tyynemmin.
- Hyvin tunsit sinä myös,
- sinä myös viran harmauden,
- mut tiesit myös, mitä kestää miehen sydän,
- mitä inhoa, ikävää,
- ja sanoin kepein ja sielukkain
- löit leikiksi kaiken,
- mi ajuas kirkasta kihelmöi;
- ja puhki elomme paiseet
- puhuit kiihkotta, hymyillen.
- – Ja sentään, sentään
- et kieltänyt myötätuntoas yhteiseloon.
- Ja herrain puolella hyvin
- elon realiteettejä hallitsi visu pääs:
- hyvin tunsit maistraatit, rautatiet,
- – Maan poika, maan kamaralla tyynnä seisoit.
- Eik’ ollut ”Matti taskussa” sullakaan:
- veros tänäkin vuonna jo maksoit,
- – siis valtuustoon
- olet (ikävä sulle!) mahdollinen!
- – Jopa Mars, sotijalo, myös
- sinuss’ ylensi päätään.
- Sanan syttävän sattumalta
- joku peruukki lausui, kun
- olit siirtänyt puheen ihmiskuntoon,
- – joku lausui: ”Napoleon,
- oli kumma mies se, kumma sydänkin hällä:
- se harvempaan kuin normaali-ihmisen löi,
- vain neljäkymmentä kertaa joskus,
- niin väitetään.” – ”Veli, kuules”,
- sa nousit, kuuman-kylmänä loisti
- jalo katsantosi, ”kun minä vihastun,
- yhä harvenee mun syömeni tahti
- ja vihdoin vakaantuu,
- kun kahta alemp’ on sen lyöntien luku
- kuin tuo Napoleonista mainittu:
- on korkeimmillaan vihani silloin,
- vaan verkkaisimmat vereni mainingit.”
- – Kaks sormea kellotaskussa, näytit
- sa valmiilta kokeeseen.
- Mut uskoimmehan, uskoimme sanaas kaikki
- ja luotimme syömes ylpeän kuntoon,
- ja kokeesta säästyit sinä – ja me.
- Ja hyvin huomasin: vihastukseen
- ei kokouneet sinä iltana veres,
- – hyvin pulputti syömes, lauloi suus,
- ja äänesi milloin syvänä kumpus
- ja milloin hopeisna heläjöi,
- ain aineitten mukaan:
- sa toisella äänellä haastoit reaalioita
- ja toisella estetiikkaa
- – ja kunniaa ”musikaalisen puheäänen”
- hyvin julisti puhees ja puheesi soinnutus.
- ”Mist’ ikävä hälle konsaan?
- Mies moinen”, mietin,
- ”mies moinen kotonaan on kaikkialla!”
- Ja niinkuin kotiis vain
- sä pesit kimalaiskuhinaan,
- mist’ aina muut, jöröt, paeta pyysi.
- Sa kukkona nostit
- helttasi keskellä naisten,
- – sait, saitpas näyttää syömesi ylemmyyttä:
- ”Mitä arkoa niitä?” tuumit.
- ”Kuta taajemmin he mua ympäröi,
- sit’ on kotoisempi mun olla.”
- Ja sielläpä oikein helkkyi suus
- ja pul-pul-pulputti syömes.
- – Kaks sormea kellotaskussa, mielin
- jo valtimos tahtia tietää.
- Mut näinhän: Suursydän, voittaja olit,
- oi voittaja elomme ikävän,
- ja kotoista sun oli olla,
- miss’ olitkin.
- – Mut eikö,
- mut eikö liian kotoista sentään?
- Kun kukuit, nyökit parvessa naisten noin,
- ma katsoin kauas: vuodet vierii
- ja päivä päivältä ehtii iltaan,
- ain ikituores, samana saavut sa,
- ja sama voitto vartoo sua,
- ain yhtä varma ja ikäväsi pois
- ain yhtä viihdyttävä..
- Oi syömes sankaruutta, voittaja, oi!
- – –
- Pyryilmassa illan pitkän
- ei ihmisääntä,
- ei kaikua ihmisaskelen,
- vain tuuli tummana soi,
- se kutsuu, hyväilee, se ohjaa
- pois mua, kotiini – kaikkialle.
Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.