Miehiä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Miehiä.

Kirjoittanut Juhani Siljo


Jopa johonkin jouduin,
jopa jouduin ojasta allikkoon!
Pyryilmasta, ikävästä
kadun aution, ilta-hämärän,
pois piillä mielin,
– maankiertäjä, käypäläinen
joka paikassa, piillä mielin
nyt iloon, ihmiskuhinaan.
Ja kestikutsut muistin
ja valoon ja ihmiskuhinaan
niin jouduin, – iloon en.
Vilu siell’ ei ollut:
kuin kesällä kivinen kauppatori,
jota paahtaa päivä,
jota väet ja vankkurit rämistävät,
– niin paahtui sieluni siellä.
Vakavaraiset miehet,
– kun herrain puolella istuin –,
vakavaraiset miehet, joill’ ei huomishuolta,
joill’ ainut taakka ja tuska
oli harmaa helppous virkatyön,
– kuin alijumalat,
kuin vaskeen valetut jumalkuvat
he kaunistit kukin soppeaan.
Ja yksikantaan
putos lause painava lauseen jälkeen,
kun vaskivaloksissa poreili aatos,
tosin maatiaisaatos, mutta jalostettu:
sit’ ei arkielämän sarkaa kyntämään
he sonnustaneet, ei eteen yksilön huolten,
pieneläjäin, kiertolaisten lailla, – ei,
he vaskiaatoksensa
kuin kotkankynnen kouristit yli huomenen
ain uudenvuoden-takaisiin
suurvelvoituksiin, kunniatehtäviin
tueks yhteiskunnan kalliin;
he profeetoivat vaaleista valtuuston,
he pohtivat kirjanpitoa maistraatin
ja hoitoa, tilejä rautatien:
elon kauas eespäin he selville laskit.
Kuin kiskot rautaiset
yltympäri aivoni, syömeni kiristyivät –.
Kuin kimalaisten luo,
kuin kimalaiskuhinaan mä siirryin,
kun naisten puolelle eksyin.
Oli helpoitus siellä sentään:
suunvuoroa mun ei ottaa tarvinnut,
”hm!”, ”jaa!”, ”oh ei!” ja naurahdus – ne riitti.
Oli outoa sielläkin
ja sydän ontosti löi.
Mut tulipa, tulipa vihdoin
suursydän Mies,
täysikäinen ainut, Ihminen täysi:
Sa saavuit, oi,
Sa poika Marsin ja emo Maan,
sydän tulta täynnä ja kylmänä pää;
kelohonka, oi, iki-tuores sentään,
sa tulla tuiskit
vakavaraisten kansliasielujen keskeen.
Sydän laajeten, kiitollisna
mä kätees tartuin, kuin vanhemman veljen käteen,
sa painoit kättäni mun, kuin vertaises.
Jo värähtelivät hermoni tyynemmin.
Hyvin tunsit sinä myös,
sinä myös viran harmauden,
mut tiesit myös, mitä kestää miehen sydän,
mitä inhoa, ikävää,
ja sanoin kepein ja sielukkain
löit leikiksi kaiken,
mi ajuas kirkasta kihelmöi;
ja puhki elomme paiseet
puhuit kiihkotta, hymyillen.
– Ja sentään, sentään
et kieltänyt myötätuntoas yhteiseloon.
Ja herrain puolella hyvin
elon realiteettejä hallitsi visu pääs:
hyvin tunsit maistraatit, rautatiet,
– Maan poika, maan kamaralla tyynnä seisoit.
Eik’ ollut ”Matti taskussa” sullakaan:
veros tänäkin vuonna jo maksoit,
– siis valtuustoon
olet (ikävä sulle!) mahdollinen!
– Jopa Mars, sotijalo, myös
sinuss’ ylensi päätään.
Sanan syttävän sattumalta
joku peruukki lausui, kun
olit siirtänyt puheen ihmiskuntoon,
– joku lausui: ”Napoleon,
oli kumma mies se, kumma sydänkin hällä:
se harvempaan kuin normaali-ihmisen löi,
vain neljäkymmentä kertaa joskus,
niin väitetään.” – ”Veli, kuules”,
sa nousit, kuuman-kylmänä loisti
jalo katsantosi, ”kun minä vihastun,
yhä harvenee mun syömeni tahti
ja vihdoin vakaantuu,
kun kahta alemp’ on sen lyöntien luku
kuin tuo Napoleonista mainittu:
on korkeimmillaan vihani silloin,
vaan verkkaisimmat vereni mainingit.”
– Kaks sormea kellotaskussa, näytit
sa valmiilta kokeeseen.
Mut uskoimmehan, uskoimme sanaas kaikki
ja luotimme syömes ylpeän kuntoon,
ja kokeesta säästyit sinä – ja me.
Ja hyvin huomasin: vihastukseen
ei kokouneet sinä iltana veres,
– hyvin pulputti syömes, lauloi suus,
ja äänesi milloin syvänä kumpus
ja milloin hopeisna heläjöi,
ain aineitten mukaan:
sa toisella äänellä haastoit reaalioita
ja toisella estetiikkaa
– ja kunniaa ”musikaalisen puheäänen”
hyvin julisti puhees ja puheesi soinnutus.
”Mist’ ikävä hälle konsaan?
Mies moinen”, mietin,
”mies moinen kotonaan on kaikkialla!”
Ja niinkuin kotiis vain
sä pesit kimalaiskuhinaan,
mist’ aina muut, jöröt, paeta pyysi.
Sa kukkona nostit
helttasi keskellä naisten,
– sait, saitpas näyttää syömesi ylemmyyttä:
”Mitä arkoa niitä?” tuumit.
”Kuta taajemmin he mua ympäröi,
sit’ on kotoisempi mun olla.”
Ja sielläpä oikein helkkyi suus
ja pul-pul-pulputti syömes.
– Kaks sormea kellotaskussa, mielin
jo valtimos tahtia tietää.
Mut näinhän: Suursydän, voittaja olit,
oi voittaja elomme ikävän,
ja kotoista sun oli olla,
miss’ olitkin.
– Mut eikö,
mut eikö liian kotoista sentään?
Kun kukuit, nyökit parvessa naisten noin,
ma katsoin kauas: vuodet vierii
ja päivä päivältä ehtii iltaan,
ain ikituores, samana saavut sa,
ja sama voitto vartoo sua,
ain yhtä varma ja ikäväsi pois
ain yhtä viihdyttävä..
Oi syömes sankaruutta, voittaja, oi!
– –
Pyryilmassa illan pitkän
ei ihmisääntä,
ei kaikua ihmisaskelen,
vain tuuli tummana soi,
se kutsuu, hyväilee, se ohjaa
pois mua, kotiini – kaikkialle.


Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.