Mieron iloa

Mieron iloa. Kirjoittanut Larin-Kyösti

1.

Sun löysin ma mieron matalalta tieltä,

kun harhailin ma yksin ja ystäviä vailla,

ma sopertelin surujeni kirjavata kieltä,

ja aatokseni ajelehti pimeyden mailla,

ma nuoruuttasi kerjäten sun luoksesi jäin,

sa seurasit ja kosteutta silmissäs ma näin.

Ja syksyiseen suojaan sun kanssasi ma kuljin,

miss’ ahdisteli mielikuvain vajomaton vaino,

ja pimeässä käteni ma kätehesi suljin,

niin onneton sa olit silloin, kiihkeä ja kaino,

sa katselit kuin katsoa vain hyljätty voi,

ja äänessäsi tukahdettu hellä helke soi.

Ma tarinoin ja selvittelin kaiken kangastusta

ja sinä, sinä itkit, sillä ethän voinut muuta,

taas täynnä hetken hehkua ja ilon aavistusta

ma tummaa tukkaas silitin ja annoin sulle suuta,

ja hengittäen hiljaa näin me tummaan tuudittiin

ja ilotulta tuskille me kahden poltettiin.

2.

Ja iloisin silmin sa tulit taasen illoin,

kuin salaisihin juhlihin sun vierellesi hiivin,

ja tuskieni tupa muuttui huvihuoneeks silloin,

pois hetket lensi lemmessä kuin punertavin siivin,

taas heräsin ma soittohon ja seikkailuun,

taas marjoja ma maistelin elämänpuun.

Sa sydänlehtes auki löit kuin ojavieren kukka,

vain pölyä se niellyt oli leveästä tiestä,

ja askelissas’ soinut oli oman onnen hukka;

mua sanoit sinä rakastavas niinkuin mieronmiestä

ja sitte sinä puhkesit kuin tulikukkasiin

ja unisaarten rantoja me soudeltiin.

Kun pois sinä läksit, sa kauvan silmää vaihdoit,

sä sanoit käyväs kotihis, mut sielt’ei tulet loista,

ma päivänmailta etsin sua, mut päivää sinä kaihdoit,

ma etsin sua mieronlasten surun sokkeloista,

näin hämärissä hyräillen sun ääntäs hain vaan,

mut sinua en löytää taida enään milloinkaan.

Lähde: Larin-Kyösti 1901: Unta ja totta. Otava, Helsinki.