Miihkalin kallio

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Miihkalin kallio.

Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen


Ma akkunallani istun,
kuu salmeen pilarin luo.
Ja kostea öinen tuuli
kohun Miihkalkosken tuo.
Siell’ alhaalla kosken alla
tarun kallio kohoaa.
Koko seutu ympärillä
on oudon kamalaa.
Kun yö on kauneimmillaan
– taru vanha väittää vaan –
mies aallon harjalle nousee
ja huutaa armastaan.
Mies on se kaunis Miihkal,
talon lempi hän emäntää.
Mut nainen renkiä nauroi,
sekös tältä kuuma pää.
Niin kummasti mieltä viehtää
tuo aallon kaunis mies.
Jos olisi vanha aika,
se onnistuis kenties.
Minä tuskani viimeisen veisin
alas tuonne viileään...
ja nousisin haamuna sitten,
kun Miihkalin kutsuu ään’.
Hän alhaalla aallon päällä,
minä kiireellä kallion.
Ja joku kurja saisi
taas tästä laulelon.


Lähde: Pennanen, Ain’Eliisabeth 1907: Tschandalan vanki. Otava, Helsinki.