Mikon Elju

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mikon Elju.

Kirjoittanut Eero Eerola


Kun Elju «varsan-länget» rikki juoksi
ja kerran iski oikein sarvet poikki,
niin hiukan hiljasemmaks meni mieli,
jo kyläraitin poikki salaa loikki.
Hän ennen pieksi papit, vallismannit
ja ukko hauturinkin telkes hautaan
ja piirsi pirun kuvan kirkon seinään
ja itse istui vanhaan jalkalautaan.
Ja muijat siunas, niijasi ja itki,
jo Eljun äiti kulki rovastissa,
ei käsky lain, ei evankeljuminkaan
se mennyt poikaan – oli villikissa.
Mut poikki meni nekin puskusarvet,
kun Elju Pourun Priittaan kiinni juuttui,
kun vasta parhaimmilleen pääsi – pojan
se teki Pourun Priitta, tuosta suuttui...
Vei Eljun pappilahan väkivängin
– jo ihmetteli itse rovastikin,
mut siunas liiton, luki vahvat luvut,
sisällekäynnit, kaikki veisasikin.
Ja kesti Priitan nyörit, kesti nyrkki
ja jalan pauke permantohon säisti...
jo lankes Eljun luonto, lauhtui sappi,
hän useinkin jo hiljaa myrskyn väisti.
Ja teki työtä, että hiki virtas
ja hyvänä tuon piti Priitan äksyn.
Mut kylä hoki: kas se tikki veti,
jo poika perältäkin oppi läksyn!


Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.