Mikon Elju
| Mikon Elju. Kirjoittanut Eero Eerola |
- Kun Elju «varsan-länget» rikki juoksi
- ja kerran iski oikein sarvet poikki,
- niin hiukan hiljasemmaks meni mieli,
- jo kyläraitin poikki salaa loikki.
- Hän ennen pieksi papit, vallismannit
- ja ukko hauturinkin telkes hautaan
- ja piirsi pirun kuvan kirkon seinään
- ja itse istui vanhaan jalkalautaan.
- Ja muijat siunas, niijasi ja itki,
- jo Eljun äiti kulki rovastissa,
- ei käsky lain, ei evankeljuminkaan
- se mennyt poikaan – oli villikissa.
- Mut poikki meni nekin puskusarvet,
- kun Elju Pourun Priittaan kiinni juuttui,
- kun vasta parhaimmilleen pääsi – pojan
- se teki Pourun Priitta, tuosta suuttui...
- Vei Eljun pappilahan väkivängin
- – jo ihmetteli itse rovastikin,
- mut siunas liiton, luki vahvat luvut,
- sisällekäynnit, kaikki veisasikin.
- Ja kesti Priitan nyörit, kesti nyrkki
- ja jalan pauke permantohon säisti...
- jo lankes Eljun luonto, lauhtui sappi,
- hän useinkin jo hiljaa myrskyn väisti.
- Ja teki työtä, että hiki virtas
- ja hyvänä tuon piti Priitan äksyn.
- Mut kylä hoki: kas se tikki veti,
- jo poika perältäkin oppi läksyn!
Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.