Miks hongikko niin synkästi huokaa?
| Miks hongikko niin synkästi huokaa? Kirjoittanut Bernhard Elis Malmström |
| J. K. S[vanljung]. |
- Ja pieni poika istui syysyönä yksinään
- Ja hiljaisena leikki kuusen alla.
- Hän loiston Luojan luona huomaapi välkkyvän
- Ja lehmän liikkeen tuulen tohinalla.
- Vaan unelmissaan poikaisen kau’an istuissa,
- Tul’ synkemmäksi seutu syysyö’en kauhussa,
- Ja hongikko niin synkästi huokaa.
- Ja pieni poika kuulteli, mieli synkkeni,
- Ja alkoi juosta kankaan kanervalla.
- Hän peljästyi ja kummia kovin a’atteli
- Ja eksyi kau’as tieltä oikeata.
- Hän muisti isän, äidin ja armaat siskonsa:
- ”Oi Luoja, johda pientä, ett’ löytää kotonsa!”
- Mut hongikko niin synkästi huokaa.
- Vaan murtuneesta kuuhut käy pilvi-joukosta
- Ja hopiaisen hohdon luopi maalle.
- Ja varjot valko-haamuiset katoo pelosta,
- Ja aaveet pakenevat ulohtaalle:
- Ja vuoren kunnaat kiiluu, mut metsä synkkä on,
- Ja koivuisesta huuhkaja huutaa levoton. –
- Ja hongikko niin synkästi huokaa.
- Mut pieni poika juoksee vaan pitkin kangista
- Ja monet vanhat sadut mieleen johtaa.
- Yö kuluu; poispäin kulkevat tähdet taivaalta,
- Ei vielä koti-tietä poika kohtaa.
- ”Te lempisilmä-tähdet, matkaajat taivaiset,
- Oi sanokaatte mulle, kuihtuneet kukkaiset,
- Ken hongikossa synkästi huokais.”
- Ei tähdet vastanneet, eikä pienet kukkaiset,
- Ja poika katkerasti itkein suree. –
- Niin kohtaa keijukaiset, nuot pienet, kevyet,
- Ja heidän hyppyhynsä riemuin rupee. –
- ”Oi keijut, jotka tanssitte pitkin kanervaa,
- Te, omat pienet siskoni, mulle sanokaa,
- Ken hongikossa synkästi huokais.”
- Ja pieni keiju-neito hempeesti hymyilee
- Ja hyväellen kohteleepi poikaa.
- ”Äl’ itke, poika, joskin, kun hongat huokailee,
- Niin synkät mietteet ahdistit sua, raukkaa.
- Mut istu tälle turpeelle kanervaiselle
- Ja pyyhi kyyneleesi, niin sanon sinulle,
- Ken hongikossa synkästi huokais.”
- ”Yö rauhaisna kun painuupi päälle laineiden
- Ja maat ja ihmislapset saattaa rauhaan,
- Kun väreet levolle käyvät kylkeen saarien,
- Ja tuikkia taas alkaa tähdet taivan:
- Niin silloin taivon kaari niin kirkas kiiltääpi,
- Ja joukko enkeleitä maan yli kiitääpi
- Ja katkeraan sen ilkeyttä itkee.”
- ”Kuvansa silloin taivaassa näkee kurja maa
- Ja hyljätys niin huomaa olevansa;
- Hän miettii syntivelkaa, pahuuden tuottamaa,
- Ja lukee surmiansa, valheitansa.
- Ja silloin kuolon kisko käy läpi koko maan,
- Ja vuoret paljastuvat ja laaksot pahuuttaan –
- Ja hongikko niin synkästi huokaa.”
- ”En näitä, armas keiju, voi koskaan unhoittaa,
- Jo kotiin palatakin kyllä taidan.
- Kas! tuolla kuuhut matkani kotiin osoittaa;
- Jää hyvästi! mä aina sinut muistan!
- Mä kyllä olen köyhä, ei oo mull’ tavaraa,
- Mut Herralle mä lupaan: ei kuulla kukaan saa
- Mun tähtein hongikossa huokausta!” –
Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 7.2.1874.