Miksi laulan (Laethén)

Miksi laulan. Kirjoittanut Rafael Laethén

Levolle jo luotehesen

Päiv’ ol’ päänsä peittänynnä,

Mailleen mennyt aurinkoinen,

Sätehensä sammuttanut;

Toki loisti vielä vuoret,

Loisti vuoret, välkkyi vaarat

Heleässä hämärässä,

Kukkulaiset Kurkijoen.

Veet valui väsynehenä,

Hiipi hiljan hiiskuellen

Aallot vuorten ahdingoissa,

Laineet Laatokan lahdissa.

Linnut vaipui lentämästä,

Lakkasi jo laulamasta,

Herkesi heläjämästä,

Uupui oksalleen unehen.

Tuuli tuskin tuuditteli,

Kannatteli kaikumia;

Viihtyi viimein vitsikössä,

Häipyi heinänhelpeihin.

Yö laskihen lainehille,

Rantamaille jo rupesi,

Valui viimein vaaroillenkin,

Painui pellonpientarille.

Veneessäni vettä myöten

Soutelin ma sinne tänne,

Melastelin meiningittä,

Kuljin kunne kokka kääntyi.

Äkkiä mä kuulin äänen

Helähtävän hermeästi,

Kajahtavan kaunihisti,

Sanomattoman somasti.

Liikahtivat lehdet puissa,

Heräs’ heinät heilumahan,

Varvikko värisemähän;

Sydämet sai sykkimähän

Rinnat kaikki riemumahan.

Se ol’ ääni toukometin,

Soma soitto satakielen;

Se sulo-sävelillänsä

Kalliot sai kaikumahan,

Koko luonnon se lumosi.

Kauan häntä kuuntelin ma,

Oppimatta oudostelin;

Tajusinpa viimein tuonin,

Selvyin sitä selittäissä.

Näin hän lauloi toukometti,

Sävelteli satakieli:

”En mä lieto lauleleisi,

Lauleleisi, pilpattaisi

Yöt on ypö-yksinäni,

Jos ei pakko povessani,

Syy olis sydämessäni:

Rakkaus ei rauhaa anna,

Lepoa ei lemmen liekki,

Ell’en laula lakkaamatta,

Hyräele heittämättä,

Väsymättä veisaele,

Visertele virsiäni.”

Läksin minäi laulamahan,

Rohkesin runoilemahan,

Vaikk’ on ääneni äreä,

Tuhmat varsin tuotteheni,

Pahat kaikki pakinani.

Syy on siihen minullakin,

Pakko minunkin povessan’,

Kuin mä laulan lempeäni,

Ruikuttelen rakkauttani,

Äidin kielin äännähtelen,

Ison soitoin sommittelen,

Soittelen sydämestäni

Suomen soreita sanoja.

ae–ae. [Rafael Laethén]

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. I. 1870. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.