Miksi ranskalaiset eivät anna arvoa saksalaiselle kirjallisuudelle

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Miksi ranskalaiset eivät anna arvoa saksalaiselle kirjallisuudelle.
Kuvauksia Saksasta.
Kirjoittanut Anne Louise Germaine de Staël
Suom. Joel Lehtonen.


Voisin vastata sangen yksinkertaisella tavalla tähän kysymykseen, nimittäin sanomalla, että varsin harvat henkilöt Ranskassa osaavat saksaa ja että tämän kielen kauneuksia, etenkin, kun ne ilmenevät runomuotoisessa asussa, ei voi kääntää ranskan kielelle. Jostakin germaanisesta kielestä toiseen germaaniseen on helppoa kääntää; samoin on laita latinalaisten kielten keskenään, mutta viimeksimainitut eivät pysty tulkitsemaan germaanisten kansojen runoutta. Jollekin erikoiselle soittimelle sävellettyä musiikkia ei voida onnistuneesti esittää toisenlaatuisella soittimella. Sitä paitsi on kaikkein omintakeisin saksalainen kirjallisuus vasta noin neljäkymmentä, viisikymmentä vuotta sitten alkanutta; ja ranskalaiset ovat pari viimeistä vuosikymmentä olleet niin erikoisesti kiintyneet poliittisiin tapahtumiin, että heidän kaikki kirjalliset harrastuksensa ovat sinä aikana keskeytyneet.

Kuitenkin käsittelisi tätä kysymystä kovin pintapuolisesti, jos tyytyisi väittämään, että ranskalaiset ovat väärämielisiä saksalaista kirjallisuutta kohtaan siitä syystä, etteivät sitä tunne; heillä on tosiaan ennakkoluuloja sitä kohtaan, mutta ne ennakkoluulot johtuvat hämärästä tunteesta, että nämä kaksi kansakuntaa suhtautuvat yleensäkin asioihin kumpikin erilaisella tavalla.

Saksassa ei ole mistään asiasta varmaa vallitsevaa makua, kaikki siellä on riippumatonta, kaikki yksilöllistä. Kirjallista työtä arvostellaan siellä sen antaman vaikutuksen mukaan eikä koskaan sääntöjen perusteella, koska siellä ei tunneta mitään kerta kaikkiaan hyväksyttyjä yleissääntöjä, vaan jokainen kirjailija saa vapaasti luoda oman ja uuden hengenpiirinsä. Ranskalaisten lukijoiden enemmistö ei halua koskaan mitään mieltäjärkyttävää eikä hyväksy myöskään leikinlaskua kirjallisen omantuntonsa kustannuksella: siinä suhteessa yleisö on varsin pikkumaista. Saksalainen kirjailija muodostelee yleisöään oman mielensä mukaiseksi; Ranskassa yleisö vaatii, että kirjailijan on noudatettava sen käsityksiä. Kun Ranskassa älymystöä on paljon enemmän kuin Saksassa, on yleisön vaikutus Ranskassa paljon voimakkaampi, jota vastoin saksalaiset kirjailijat, jotka ovat huomattavasti korkeammalla tasolla kuin heidän arvostelijansa, hallitsevat näitä tuomareitaan eivätkä saa heiltä lakeja, joiden määräyksiin heidän olisi alistuttava. Tästä johtuu, etteivät saksalaiset kirjailijat suinkaan edisty arvostelun vaikutuksesta: lukijain tai katselijain kärsimättömyys ei pakota heitä karsimaan teoksistaan liian pitkäveteisiä kohtia, ja harvoin he lopettavat soveliaaseen aikaan, sillä kirjailija, joka ei yleensä voi väsyä omaan hengenluomaansa, ei tiedä muuten kuin toisten varoituksesta, milloin hän lakkaa kiinnostamasta. Ranskalaiset ajattelevat ja elävät lähimmäisissään, elleivät muuten, niin ainakin turhamaisuudesta; ja useimmista heidän teoksistaan huomaa, ettei niiden tärkeämpänä tarkoituksena ole aihe, jota niissä käsitellään, vaan minkä vaikutuksen ne tekevät yleisöön. Ranskalaiset kirjailijat ovat aina toisten ihmisten parissa, silloinkin kun he kirjoittavat; sillä he eivät unohda koskaan yleisön arvostelua, pilailua ja hetken makusuuntaa, siis sitä kirjallista auktoriteettia, joka milloinkin määrää.

Kirjallisen luomisen ensimmäinen ehto on tuntea elävästi ja voimakkaasti. Henkilöitä, jotka tutkisivat selville toisista ihmisistä, mitä heidän pitäisi tuntea ja mitä heillä olisi lupa sanoa, kirjallisesti puhuen, ei ole olemassa. Tiettävästikään eivät meidän kirjalliset neromme (ja millä kansakunnalla niitä olisikaan enemmän kuin Ranskalla?) ole alistuneet muihin siteisiin kuin sellaisiin, jotka eivät vahingoita heidän omintakeisuuttaan; mutta näitä kahta maata täytyy verrata toisiinsa kumpaakin kokonaisuutena ja sellaisena, mitä kumpikin on nykyhetkellä, jotta ymmärtäisimme, mistä syystä niiden on niin vaikea ymmärtää toisiaan.

Ranskassa ei kirjaa koskaan lueta muuta varten kuin että siitä saataisiin puhua. Saksassa, jossa ihmiset elävät usein melkein yksinään, tahdotaan, että kirjan on oltava myöskin seuranpitäjä, ja mitäpä henkistä seuraa voisi saada sellaiselta kirjalta, joka on itsekin pelkkä seuraelämän kaiku! Yksinäisen elämän hiljaisuudessa mikään ei tunnu surkeammalta kuin seuraelämän henki. Yksinäinen ihminen kaipaa ulkonaisen liikunnan korvaukseksi yksilöllisiä herkkiä tunteita.

Selvyyttä pidetään Ranskassa eräänä kirjailijan kaikkein suurimmista avuista; sillä siellä on yleisöstä tärkeintä, ettei sen tarvitse nähdä vaivaa, kun se aamulla lukee sellaista, jonka avulla se illalla seurapiireissä jutellessa voi loistaa. Mutta saksalaiset tietävät, että selvyys on ainoastaan relatiivinen avu: kirja on selvä sikäli, kuin aihe vaatii tai lukijan äly sallii. Montesquieu ei ole niin helppotajuinen kuin Voltaire, ja kuitenkin hän on niin selvä, kuin hänen ajatuksensa sallivat. Valoa on epäilemättäkin vietävä syvyyteen; mutta niitä, jotka tyytyvät siinä suhteessa herttaisuuteen ja sanaleikittelyyn, ymmärretään varmemmin: he eivät lähesty mysteerioita, kuinka he siis voisivat tuntua epäselviltä? Saksalaisilla on aivan päinvastainen vika: he suorastaan viihtyvät hämäryydessä; usein he kietovat pimeyteen sellaisenkin, joka oli päivänselvää, mieluummin kuin kulkisivat ennen tallattua uraa; he tuntevat niin suurta vastenmielisyyttä yleisiä katsomuksia kohtaan, että he ympäröivät ne, milloin heidän on pakko niitä esittää, abstraktilla metafysiikalla, joka saa ne näyttämään uusilta, kunnes ne huomataankin vanhoiksi. Saksalaiset kirjailijat eivät suinkaan kursaile lukijoitaan; kun heidän teoksensa otetaan vastaan ja kommenteerataan jonkinlaisina oraakkeleina, niin he voivat ympäröidä ne niin sakeilla pilvillä kuin haluavat; yleisöltä ei suinkaan puutu kärsivällisyyttä näitä pilviä hajoitellessa; mutta lopulta täytyy jumaluuden kuitenkin astua esille: sillä on eräs seikka, jota saksalaiset sietävät kaikkein vähimmän, nimittäin se, että heidän odotuksensa petetään; yksinomaan heidän ponnistuksensa ja väsymätön harrastuksensa vaatii palkinnoksi suuria tuloksia. Jos kirjasta ei löydetä voimakkaita ja uusia ajatuksia, niin sitä piankin halveksitaan; ja vaikkakin kyvylle annetaan kaikki anteeksi, niin ei suinkaan kunnioiteta kaikenmoisia taitotemppuja, joilla koetetaan korvata kyky.

Saksalainen proosa on usein liian huolimatonta. Ranskassa pidetään tyyliä paljon tärkeämpänä kuin Saksassa: tämä johtuu luonnostaan mielenkiinnosta, joka kohdistuu itse sanaan, ja arvosta, joka sanalla tietenkin on sellaisessa maassa, jossa seurustelulle annetaan suuri merkitys. Kaikki vähänkin älykkäät ihmiset pystyvät arvostelemaan lauseen tai toisen täsmällisyyttä tai sopivaisuutta, jota vastoin vaaditaan paljonkin tarkkaavaisuutta ja tietoja, jotta ymmärtäisi kirjallisen työn kokonaisuudessaan ja siinä ilmenevän ajatuksen kehityksen. Sitä paitsi sanamuodot tarjoavat paljon enemmän tilaisuutta leikinlaskuun kuin ajatukset, ja yleensähän nauretaan aina sellaista, mikä johtuu sanamuodosta, mieluummin kuin ryhdytään ajattelemaan, mitä nuo sanat sisältävät. Kuitenkaan ei tyylikauneus ole suinkaan mikään pelkästään ulkonainen ansio; sillä tositunteet luovat melkein aina itselleen ylevät ja tarkalleen oikeat ilmaukset; ja joskin voimme olla anteeksiantavaisia jonkin filosofisen kirjoitelman tyylin suhteen, emme saa olla kaunokirjalliseen työhön nähden: taiteitten alalla muoto kuuluu sisältöön aivan yhtä paljon kuin aihekin.

Draamallinen taide antaa erinomaisen selventävän kuvan näiden kahden kansakunnan erilaisesta hengenlaadusta. Kaikki, mikä koskee toimintaa, juonta, tapahtumain merkitystä, on paremmin sommiteltua ranskalaisessa näytelmätaiteessa; kaikki, mikä pyrkii sydämen tunteiden kehityksen, väkevien intohimojen salaisten myrskyjen esittämiseen, on paljon syvempää saksalaisilla.

Jotta näiden kahden maan henkisesti korkeimmat miehet voisivat saavuttaa ehdottoman täydellisyyden, tulisi ranskalaisen olla uskonnollinen ja saksalaisen hiukan maallismielinen. Hurskaus on vastakkaista keveydelle, joka ranskalaisessa on sekä vika että viehättävä ominaisuus; ihmis- ja maailmantuntemus antaisivat kirjallisuuden alalla toimiville saksalaisille aistia ja taidokkuutta, joita heiltä puuttuu. Näiden kahden maan kirjailijat kohtelevat toisiaan väärämielisesti: ranskalaiset ovat kuitenkin tässä suhteessa syyllisempiä kuin saksalaiset, sillä he tuomitsevat saksalaista kirjallisuutta sitä tuntematta ja ennakkopäätöksen nojalla; saksalaiset sitä vastoin ovat puolueettomampia. Tietämyksen laajentaminen tuo esille niin paljon uusia, erilaisia näkemystapoja, että se kehittää suvaitsevaisuuteen, mikä aina johtuu kokonaisuuden käsittämisestä.

Ranskalaiset voittaisivat kuitenkin enemmän saksalaisen hengen ymmärtämisestä kuin saksalaiset siitä, että he alistuisivat noudattamaan hyvää ranskalaista aistia. Aina, kun meidän aikanamme on saatu ranskalaiseen säntillisyyteen hiukan ulkomaista mehua, ovat ranskalaiset ottaneet sellaisen innostuneina vastaan. J. J. Rousseau, Bernardin de Saint-Pierre, Chateaubriand y. m. seuraavat eräissä teoksissaan, vaikkakin ehkä tietämättään, saksalaista koulua, nimittäin heidän kykynsä on siinä, että he ovat painuneet sielunsa syvyyteen. Mutta jos saksalaisia kirjailijoita koetettaisiin pakottaa noudattamaan ranskalaisen kirjallisuuden kieltomääräyksiä, eivät he tietäisi, miten he voisivat purjehtia niiden salakarien lomitse, jotka heille ilmaistaan; he kaipaisivat avomerta, ja heidän henkensä sekaantuisi eikä suinkaan selkenisi. Tästä ei seuraa, että heidän pitäisi sittenkin sokeasti uskaltautua ja ettei heidän tulisi vaatia itseltään alistumista jonkinlaisiin rajoituksiin, mutta ne rajat täytyy laatia heidän oman näkemyksensä mukaan. Jotta he hyväksyisivät eräät välttämättömät rajoitukset, on heidät saatava käsittämään ne syyt, joista ne rajoitukset johtuvat, eikä pidä koskaan kohdella heitä naurettavuuden auktoriteetilla, jota he eivät mitenkään suvaitse.

Kaikkien kansojen nerot on luotu ymmärtämään ja kunnioittamaan toisiaan; mutta saksalaiset ja ranskalaiset kirjailijat ja yleisö muistavat yleensä tuon de la Fontaine’in sadun kurjesta ja ketusta: kurki ei voi syödä lautaselta eikä kettu pullosta. Yksinäisyydessä kehittyneiden ja toisaalta seuraelämän muodostamien luonteiden välillä on ilmeinen ero. Tulokset ovat aivan vastakkaisia riippuen siitä, johtuvatko ne ulkomaailman vaikutelmista vai omasta ajattelusta, ihmistuntemuksesta vai abstraktisten ajatusten tutkimisesta, toiminnasta vai teoriasta. Näiden kahden kansakunnan kirjallisuus, taide, filosofia, uskonto todistavat tästä eroavaisuudesta; ja tuo ikuinen rajaviiva Rein erottaa toisistaan myöskin kaksi henkistä aluetta, jotka ovat yhtä vieraita toisilleen kuin itse maatkin.


Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.