Minun armaani

Minun armaani. Kirjoittanut anonyymi

On kolkko olla yksin,

mutt’ kultainen kun on,

min kanss’ on sylityksin,

on olo verraton.

On mullai pieni kulta,

niin ihmeen ihana.

Sen silmä säihkyy tulta,

ett’ sytee savua.

Se lepää povellani,

mi siitä lämpiää

ja sydän rinnassani,

tuo kylmä, sytkähtää.

Oi! Kertoa en taida

Sen sulo-suudelmaa.

Mutt’ kauheaa! – En naida

mä saa tuot’ suloisaa.

Ei vaimokseis se sovi

– niin sanoo ihmiset –

Sen henki tuoksuu kovin

häijyllä, – sanoo net.

Mut sieluhuni asti

Sen henki tuoksuaa.

Ei mikään paremmasti

voi mieltäin innostaa.

Ja voi sen pientä suuta!

Se vast’ on verraton:

vaikk’ on se pelkkää luuta,

niin pehmonen se on!

Ja vielä sanon, että

sen ompi suudelma

vain puhtahinta mettä,

miss’ asuu autuutta.

Niin tämä armahani

ain poistaa ikävän.

Se huokuu rinnallani,

sulostaa elämän.

Jos huvittaapi teitä

myös nimi armaani,

en sitäkään mä peitä,

se ompi – piippuni.

Kalle.

Lähde: Lounas 5.9.1890.