Mirèio

Mirèio. Kirjoittanut Frédéric Mistral

Suom. Saima Harmaja. Katkelmat ovat teoksen 2. ja 12. laulusta.

Molempain alta silloin juuri

äkisti murtuu oksa suuri.

Vincènin kaulaan vajoaa Mirèio kirkaisten.

Ja puusta pahoin murtuvasta

he putoavat silloin vasta

sylikkäin maahan, kaksi lasta,

ja niinkuin siskosvuode on sen ruoho pehmoinen.

»Mirèio, eihän koske teihin?»

Ja tytön poskiin kalvenneihin

hän katsoo. – »Sano, ethän häntä lyönyt, kurja puu?

Sua madot syökööt voitokkaina,

sua herras kauhistukoon aina,

mi istutti sun perjantaina!»

– Mirèio puhuu vavisten ja ääntään oudoksuu:

»Ei minuun sattunut, ei lainkaan.

En tiedä, minkä tuskan sainkaan.

Kuin lasta joskus kapaloissaan itku ahdistaa,

niin multa murhe, jost’ en tiedä,

pois näön, kuulon tahtoo viedä;

en rinnan tykytystä siedä,

ja lepoa ei hetkeksikään suonten kuohu saa.»

»On helle liian raskas teille –»

– »Tytöille Craussa kasvaneille

sen hehku on vain suloinen. Oi ei, ei siinä syy!

Vaan miksi enää kiertelyllä

sua harhaan veisin keksityllä?

Vincèn, Vincèn, sen tiedät kyllä!

Sua rakastan!» – Ja ihmettelyyn ranta herkistyy,

sen vanhat pajut, nurmi hento,

heleä ilma, tuulen lento

unohtuu vienoon kuunteluun; on puro hiljennyt.

»Te, prinsessa, niin kaunis, hellä,

noin kuinka voitte leikitellä,

ja kielellänne ylhäisellä

mua pilkata! Vois hämmästys mun maahan syöstä nyt!»

»En paratiisiin tahdo tulla,

jos pilkata ois mieli mulla!

Mua usko! Jos mua lemmi et, niin kuolemaan

Mirèio jalkoihisi vaipuu.

Vaan jos et tahdo, että kaipuu

tään rinnan yksin sinuun taipuu,

miks silmissäni, oi Vincèn, niin kaunis oletkaan!»

[– –]

»Te vallattaret autuaiden,

rannalla näiden tuskanmaiden

jos ansaitsemme, kukkuroilleen verkot täyttäkää!

Mut syntiselle joukollemme,

mi täällä itkee, rukoilemme

– oi valkokukat nummiemme –

iäistä rauhaa sydämeen, mi järky ei, mi jää.»

Apua näin he pyysi sieltä,

ja laulu poltti kaikkein mieltä.

Mut silloin taivas pienelle, ken makas huumeissaan,

soi elonhengähdyksen rintaan,

ja ilo syttyi posken pintaan,

kun vielä kerran kallehintaan

maan päällä katsoa hän sai, ken kohta jättäis maan.

»Sa mistä tulit? Rakas, varmaan

sen illan vielä muistat armaan,

kun alle viiniköynnösten me jäimme, kahden vain.

Sa virkoit, katsellen näin mua:

jos raskas murhe kohtais sua,

niin muista, tuska helpottua

voi kohta kappelissa Pyhäin Maariain.

Miks nyyhkytät noin katkerasti?

Oi armas, sydämeeni asti

jos nähdä saisit, tajuaisit etten kuole, en.

Suloinen riemu määrää vailla

poveni täyttää lähteen lailla

mi yli tulvii. Autuailla

jo mailla näen enkelien kuoron taivaisen.

Oi katso, taivaanrannan tieltä

he kolme lähestyvät sieltä

ja hiljentyen illan hyrskyt purren eteen jää.

Mua noutavat he! Ilmat hohtaa,

ihana tuuli heitä johtaa,

säteillen aallot purren kohtaa,

ja taivaan linnut lennossansa heitä tervehtää.

Hyvästi! Tähtirannat väikkyy,

ajaton aalto vie ja läikkyy.

Kai tähtösen mä löydän, jolla rakastaa

vapaasti kaksi lasta saisi.

Mi soi? – Kuin urut humajaisi –»

Ja niinkuin uneen uinahtaisi

pään käänsi syvään huoaten hän pois ja maa jäi taa.

Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.