Missä onni?
| Missä onni? Kirjoittanut Minna Canth |
Siitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä talvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen aikaan ollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen kulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa.
Mutta hitaasti se kävi. Nuoskeata lunta oli viimeisen sateen jälkeen vielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja raskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan kievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja huolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut herroja kyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä reenperässä, nahkaisten sisässä.
Muistelin ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla Tampereella, ja juohtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius, joka noin kymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin eräälle rikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan hyvin niiltä ajoilta, kuin hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan apulaisena taloudessa ja lasten hoitajattarena.
Kuinka minun silloin kävi sääli tuota tyttö raukkaa, sillä hänellä ei suinkaan ollut helpot päivät pappilassa ollessaan, yöt kun sai valvoa lasten kanssa ja päivillä alituisesti olla varpaillaan emäntänsä käskyjä täyttämässä. Hän sai ottaa kiinni kaikkeen, milloin hänet pantiin keittämään, milloin paistamaan, milloin leipomaan, huoneita siivoomaan, tai vaatteita silittämään. Ja sillä välin riitti käsitöitä loppumattomiin, pappilan kymmenen lasta kun kulutti paljon vaatetta. Hilma raukka oli mielestäni kuin orja; hänellä suorastaan ei vuorokauden kahdestakymmenestä neljästä tunnista ollut yhtä ainoata, jota olisi voinut ehdottomasti omakseen sanoa.
Sen lisäksi hänellä oli niin pieni palkka, ettei se tahtonut kunnolleen vaatteiksi riittää. Aina hänen täytyi kääntää penninsä moneen kertaan, ennenkuin uskalsi sen kädestään laskea, miettiä ja tuumia, mikä huokeinta, kannattiko ostaa, vai täytyisikö koettaa vielä ilman tulla toimeen.
Mutta, kumma kyllä, jotenkin virkeänä hän pysyi yhtä kaikki ja hyvä toivo hänellä oli tulevaisuudesta. Kun olo kävi liian tukalaksi tai työtaakka ylen painavaksi ja kun hänen täytyi kävellä rikkonaisissa kengissä, eikä varat myöntäneet ostamaan uusia vielä pitkiin aikoihin, lohdutteli hän aina itseään tulevien, parempien päivien odotuksella.
– Mutt’ antaahan olla, jahka minä tästä saan rikkaan sulhasen, niin kyllä muuttuu elämä toisenlaiseksi, oli hänellä tapana sanoa.
– Koska se teidän rikas sulhasenne tulee sitten? kysyin häneltä kerran, kun hän taaskin suurella varmuudella oli siitä puhunut.
– En tiedä, milloin tulee, hän vastasi, mutta tulla hänen täytyy. Minä en rupea koko ikääni köyhyyttä kärsimään, siitä alan jo saada ihan kylläkseni. Ja muulla tavalla taas en rikkaaksi pääse, varakas sulhanen on ainoa neuvo.
– Ottaisitteko kenen hyvänsä, kun hän vaan on rikas?
– Ottaisin. Vaikka hän olisi musta kuin muriaani ja tyhmä kuin saapas, niin ottaisin sittenkin.
– Mutta ajatelkaas, jos ette voisi häntä lainkaan rakastaa?
– Rakkaudesta minä viisi veisaan. Ei köyhän auta semmoisia turhuuksia ottaa lukuun. Kun hän vaan auttaa minut paremmille päiville, niin olen hänelle niin kiitollinen, että se jo kyllä käy rakkaudesta.
Nuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se vaan todisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt. Nuhteet, joita ensi hetkensä ajattelin tuoda esiin, kuolivat huulilleni, tunsin niin suurta sääliä häntä kohtaan.
– Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin vaan hyvin sävyisästi.
– Missä se olisi, ellei siinä, hän vastasi. Hyvänen aika, kun ihminen saa, mitä ikänä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä työtä sen verran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin mieleisekseen, mitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan ymmärrä.
Minä hymyilin.
– No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi tulisitte?
– Niin, minäkö?
Hänen silmänsä vilkastuivat.
– Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan. Ja sitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset ehtisivät rikkikään mennä, jatkoi hän nauraen.
– No, senkö verran –
– Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin itselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia, parhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksellä, sitten tohvelipalttoita ja jaquetteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja ja kepsiä kesää varten – hattuja, jos jonkinlaisia –
– Jopa, jopa –! Entä sitten vielä!
– Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyysipäälliset huonekaluihin, brysselimatot lattiaan –
– Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat.
Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa.
– Tallissa olisi aina hevonen minun varaltani, että saisin ajella, milloin vaan päähäni pistäisi ja joka vuosi minä matkustelisin ulkomailla.
Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän lämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu oli onnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen käsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia.
Pari vuotta liene kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun pappilan vanhempia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma sai mennä mukaan talouden hoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä otaksuin varmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille päiville... Mutta sitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä suurta elämän käännettä kohti.
Niin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin Savonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on kihloissa erään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta.
Sillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää.
– Onkohan tuo kauppias »musta kuin muriaani ja tyhmä kuin saapas», mietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä harvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet.
Mutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli keski-ikäinen, pulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä, Tampereen etevimpiä miehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan Savonlinnassa, tutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa talossa, rakastunut ja kosinut. Häät vietettäisiin Savonlinnassa kiireemmän takeen, eikä Hilma tulisi enää Tuusniemellä käymäänkään.
Sitten kerrottiin vielä, kuinka paljon sulhanen oli antanut hänelle lahjoja, kultakellon ja rannerenkaat, monet leninkikankaat ja – revonnahkaturkin.
Minua hytkähytti. Muistui heti mieleeni Hilman entiset tuulentuvat. Nythän ne jo alkoivat toteutua kaikki.
Häitten jälkeen Hilma katosi näköpiiristämme. Tampere oli siksi kaukana, ettemme hänestä enää mitään kuulleet, eikä hän liioin kirjoittanut tuttavilleen Tuusniemellä.
No, tuota en juuri ihmetellyt. Hän tietysti tahtoi unhottaa orjuutensa ajat ja välttää sen vuoksi kaikkea, mikä niistä muistutti.
Muutamia vuosia kului. Hilma alkoi unehtua mielestäni pois. Kerran olin vaan sattumalta kuullut, että hänen miehensä oli perustanut villankehruutehtaan Tampereella, mutta Hilmasta itsestään ei silloinkaan tiedetty mainita niin mitään. En ollut häntä senvuoksi moneen aikaan ajatellutkaan, ennenkuin nyt vasta, kun olin matkalla hänen kotikaupunkiinsa.
Päätin kuin päätinkin käydä häntä tervehtimässä ja olin sangen utelias näkemään, minkälaiseksi tuo pappilan entinen lastenhoitaja oli muodostunut rikkaassa naimisessaan. Minkälaiseksi oli hän laittanut kotinsa, mitenkä ylipäänsä asettanut elämänsä? Kuvailin, että hän oli seuraelämän keskuksena Tampereella, kulki kenties kestistä kestiin, huvista huviin, otti vastaan vieraita, laittoi komeita päivällisiä ja illanviettoja luonaan, sanalla sanoen, nautti kaikenmoisia iloja sitä runsaammin nyt, kun nuoruudessaan oli saanut niistä tyyten kieltäytyä.
Tampereelle saavuttuani oli minulla niin paljon toimia, etten ensi päivänä enkä vielä seuraavanakaan joutunut menemään Hilman luokse. Mutta hänen asuntonsa jo tiesin, olin ajanut siitä pari kertaa ohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa kaikissa oli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä, korkeita kasvia. Hienolta näytti kaikki uloskinpäin, sisässä varmaan oli yhä komeampaa.
Kuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni ja halusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan.
Kolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin jo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni ja laittauduin aijotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei sattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla kaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin saavuin viimein perille ja käännyin portista sisään.
Hyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset olivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa joka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikasi. Kookkaan verannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti somille poimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja portaat näyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan tervetultua.
Soitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi minulle oven.
– Onko rouva kotona? kysyin.
Hän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä.
– Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman katseen ja pujahti johonkin sivuhuoneeseen.
– Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä päällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että vallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti ihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, josko tuntee. Olisikohan pitänyt lähettää visiittikorttini samalla – tai ilmoittaa tytölle nimeni? Mitä vielä? Antaa Hilman olla utelias.
Heitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin pikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei ollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein! Silkkiplyyssiähän ne olivat.
Ovet olivat auki vasempaan ja sieltäpäin kuului toisesta tai kolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä, kun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minun nähdessään.
Askeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi – ei, se ei ollutkaan Hilma, joku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo nainen.
Minä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen.
– Anteeksi, mutta rouva Grålund haluaisi tietää, kuka rouva on.
Minä ojensin hänelle visiittikorttini ja hän katosi samaa tietä kuin oli tullutkin.
Katselin taaskin ympärilleni.
Kuinka täällä oli hiljaista ja kuollutta! Eikö heillä ollut yhtään lasta? Mitä varten nämä suuret, autiot huoneet –?
Pitemmälle en päässyt ihmettelemisessäni, kun äskeinen turilas palasi ja sanoi rouvan pyytävän minua tulemaan luokseen. Hän ei uskaltanut kylmyyden tähden lähteä huoneestaan.
– Onko rouva Grålund sairas? minä kysyin.
– Eipä juuri niin sairaskaan, hän vastasi pitkäveteisesti, mutta hän ei siedä kylmää.
Mitä kummaa! Olivathan nämä tavallisen lämpimät huoneet – miksi ei hän sitten näissä tarennut olla?
Kuljimme monen huoneen läpi ja pysähdyimme viimein suljetun oven eteen.
Turilas tarttui lukkoon, mutta ennenkuin hän avasi oven, käänsi hän vielä päätään ja kiinnitti harmaat silmänsä minuun.
– Ettehän vaan liene kylmä?
– En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki päällä.
Hän avasi oven ja laski minut sisään.
Ikkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut niin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun teroitin silmäni sinne päin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin tapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saarlien ja vilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti ja nyt huomasin jo kalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä.
Menin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä.
– Tervetultua, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään.
– Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän, tuolla, sanoi, ettette olisi sairas.
Hän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän nyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi.
– Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun vaan luulettelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin hermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät ole koko aikana ymmärtäneet.
– Joko tätä on kestänyt kauvankin?
– Voi, johan sitä on kestänyt! Melkein koko naimisissa oloaikani. Se alkoi heti – muutamien kuukausien perästä.
– Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi?
– Ei paremmaksi – pahemmaksi vaan. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän makasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä ja välinpitämättömyyttä.
– Jospa minä olen vaan rasitukseksi?
– Ei, istukaa nyt sentään vähän aikaa. Ellette ikävysty?
– En suinkaan.
Mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut välittää muusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt mitään entisistä tuttavistaan Tuusniemellä. En tosin ollut minäkään heitä tavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa hänelle yhtä toista heidän elämän vaiheistaan.
Ajatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan ollut paljon luuletteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen umpinainen ilma, tuo hautautuminen saarlien ja vilttien alle – eikö se kaikki häntä juuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinne päin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui niin että lensi vallan punaiseksi.
– Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää tai ei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin voisin liikkua ja olla ylhäällä.
– Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti sen parhaiten voitte päättää.
– Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin. Kun vaan pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn ja tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä valoa ensinkään.
– Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin minä itsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle mitään virkkanut.
Keskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa toisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut enää jälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan rouvan apulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä, vastapäätä olevaan seinään, eikä näyttänyt paljon välittävän minun läsnäolostani. Se mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi valtasi, oli mennyt ohi, ja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö lienee ollut hänen tavallinen mielentilansa?
Oloon alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen, raittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän loukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen luonaan.
– Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä jo väsynyt?
– Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtä mittaa seurustella, hän vastasi heikolla äänellä.
Mitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset.
– Odottakaa vähän.
Hän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville.
– Menkää saattamaan rouvaa.
Ja niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon ikävännäköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä turilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta.
Vedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona.
– En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat korvissani, ja kun sitten ajattelin meidän »seurustelua», täytyi minun hymähtää itsekseni.
Pysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta ja yltäkylläisyyttä ympärilläni.
Hilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän hän kaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän raatoi yötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen sijaan uhkui terveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa tulevaisuudesta?
Niin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun, etten sitä hevillä unhottanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät ajatukseni tuon tuostakin takaisin häneen ja minä näin hänet yhä uudelleen edessäni, semmoisen kuin hän siellä komean kotinsa viimeisessä komerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena, sammuvana.
Muutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdissä, että tehtailija Grålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta, velkoja lähes yhdeksänsataa.
Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko hän viime aikoina kärsinyt suurempia vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kun hänen luonaan kävin, tiennyt että asiat olivat olleet huonot, sillä ei hänen ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan päässeet pyörimään vaan hänen oman sairautensa ympäri.
– Voi raukka, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa olla täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla elämän tavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan? Miksi oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun?
En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle ja silloin päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.
Niin, – jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt maailman vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.
Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään kaikin puolin, palvelijat olivat vaan muuttuneet. Satuin vielä pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa, tutunomaista vaikutusta.
Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen, saadakseni tietoja Hilmasta.
– Jos rouva Grålund elää? Kyllä maar hän elää, selitti minulle tyttö hämäläismurteellaan.
– Mitenkä he tulevat toimeen?
– Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole, ruokavieraita hän pitää.
– Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?
– Eipä se kuulu terve olevan.
– Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?
– Mitäs, kun täytyy.
– Eikö miehellä ole mitään ansiota?
– Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.
– Ooho! Vai on hän kuollut!
»Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä.» Tuo sananparsi juohtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraa päätä Hilman luokse.
Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen koskea se oli.
Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä, vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin tyyntyä, joku tuli poikki pihan puusylys käsivarrella. Sehän näytti tutulta, – katsoin tarkempaan.
– Hyvänen aika! Hilma?
– Tervetultua! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin. Täältä meidän täytyy mennä kyökin kautta.
Hän vei minut pieneen kammariin, kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.
– No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi kiehuu, hän hymyili.
– Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein iloiselta, huudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani.
Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harastuneet, kasvot ryppyiset, liikkeet vaivaloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis, päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan, huolimatta jalkojensa kankeudesta.
– Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt, mutta se on kaikki ollut hyväksi.
– Niin, mutta –?
Olin kuin elävä kysymysmerkki. Hän naurahti.
– Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta. Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta eikä minua moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure kumpaakaan – elämäni on nyt sittenkin vallan toista.
– Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä riittää voimia?
– No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattui olemaan ulkona asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruuan laitan aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta. Syövät tuolla ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri sisäänkäytävä, mutta en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä vielä istuu muutamia päivällisen jälkeen.
– Eikö se kumminkin anna paljon huolta tänlainen toimi?
– Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun täytyy antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä jättävät maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se mitään. Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi kun tavattiin, ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka surkeassa tilassa silloin olin.
– Niin, te kun sairastitte –
– Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin sairastinhan minä semmoista itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen todenperään kipeä. Katsokaas näitä.
Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat paksuina mukuloina.
– Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri, että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan muuta ajatellutkaan. Sitten kun täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua työhön, olin niin arka etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti minuun tarttui.
Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.
– Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan äärestä, kun vaan sielu on terve.
– Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin jatkaa puhetta. Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla niin raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut hirveästi kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai kuinka?
– Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öisillä, niin etten saa unta.
– Eikö se ole kumminkin vaikeata?
– Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella kahviverstaat kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla – että minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa, enkä saa unta.
Hän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste silmissä.
– Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. Niin oudolta kuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan tavallaan kiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa päivillä ajatella ijankaikkisuutta, ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos soisivat minulle rauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön.
– Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja mielen rauha.
Hän nyökäytti päätään.
– Niin, öisillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän tosi elämää, tämä päivä-elämä, joka kuluu maallisissa töissä ja hommissa, se ei ole kuin unen näköä, siihen ottaa osaa vaan tämä matoinen kuori minusta itsestäni – noo, ehkäpä jonkun verran sielukin, ulkonaisesti, ohimenevästi, ei sen enempää.
Minä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän pieneksi hänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin pukujamme! Hänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja suora, yksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista villakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut valmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä kotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä ulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus meidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen eli ja mitä toinen.
Minä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon turhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut helut nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen aikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä opettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki.
Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä, itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.
Nostin silmäni maasta ja katsoin häneen.
– Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.
– Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljon kovaa minun täytyi kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea työ muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?
Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia. Ensimmäisen kerran julkaistu Nuori Suomi -abumissa 1895.