Mitä kertoi keltavarpu

Mitä kertoi keltavarpu. Kirjoittanut Hilja Tamminen

Lensi lintunen lasille,

keltarinta ristikolle,

siinä virtensä viritti,

helähytti heljän laulun.

Noinpa lintunen liversi,

vierähytti virren varpu,

syvältä sy’änkerästä,

kupukullan pohjukasta:

»Oi, te herjat luonnonherrat,

inehmoiset te ihalat,

kuin on kurjoa elonne,

kohtalo kovaosaista.

Veli veljeä vihaavi,

suku toista sorteleikse,

raasteleikse raivopäänä,

kostomielellä kovalla.

Ylinnä ylistetähän,

sorjiksi sotatekoja,

kaunehiksi kalvan töitä,

miekan mittelö jaloksi.

So’an urheita uroja

parahiten palvotahan,

jumaloi’en juhlitahan.

Ristilöitä rinnan täy’en,

kukkakiehkurat koreat

saapi sankari sotainen.

Oi, te houkat herjamielet,

ihalat inehmon lapset,

jotka soitatte so’alle,

veritöille veisoatte,

julmuuksille juhlan teette!

Soitan so’asta minäkin,

vierähytän vaisun virren,

varpurukka vaikertelen.

Ollut en so’assa itse,

olinpa sotisijoilla.

Kerron koito kuulemani

näöt nähtyni sanelen:

»Kevätpäivänä pätöisnä,

kevätaamun auteressa,

lensin lintu liukassiipi

etsien pesimäpuuta.

Puu oli poikki pirstoeltu,

silvottu sälöiksi sorja.

Tuosta käännyihen kylähän,

luokse tuttujen tupaisten,

pirttien pihoille pienten.

Mitä näin minä näkyjä

ihmisien ilkitöitä?

Kaikki tuhkana tupaset,

pirtit poltettu poroksi,

raunioksi raiskaeltu.

Siinä haamut hoiperehti,

valjukasvoiset vaelsi

kylmillä kotisijoilla,

kotikullan raunioilla.

Kohos kauhuja etehen

hau’an aukolla avaran,

kynnyksellä kolkon kuopan:

runneltuja ruumihia,

silvottuja sirpaleita,

äsken suonet sykkäeli,

liikkui jäntevät jäsenet,

nyt on kauheena kasana.

Näinpä laumat lapsosia,

nälännähneitä poloja

matkoille menevän mieron,

kerjuteille kerkeävän.

Kuulin itkuja kujilta,

valitusta valtateiltä.

Lapset itkivät isiä,

nei’ot sulhoja surivat,

miehiänsä vaimot valjut.

Laskeun likemmä tuosta,

painun pellon pientarelle.

Eineeksi jyvästä etsin,

muutamata murkinaksi.

Siinä pelto perkkaamatta,

kyntämättä, kylvämättä.

Löytyypä vakoa vainen

tykin kuulan työntämätä!

Lensin tuosta lehvistähän,

sy’än synkkänä surusta,

murehesta mieli musta.

Mietin nähtyjä näkyjä.»

Noinpa lintunen liversi,

keltavarpunen valitti,

rautaisella ristikolla,

kopin kolkon ikkunassa,

paisteessa kesäisen päivän.

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.