Mitä on positiivinen henki

Mitä on positiivinen henki Kirjoittanut Auguste Comte

Suom. Sulevi Manninen.

Kaikkien meidän ajatusyritystemme on välttämättä, olipa sitten kysymys yksilöstä tai lajista, alistuttava kulkemaan peräkkäisesti kolmen eri teoreettisen kehityskannan kautta, joita tavanmukaiset nimitykset teologinen, metafyysillinen ja positiivinen voivat tässä riittää määrittelemään ainakin niille, jotka ovat täysin ymmärtäneet noiden sanojen oikean yleismerkityksen. Vaikkakin ensimmäinen kehityskanta oli alkuaan joka suhteessa ehdottoman tarpeellinen, voidaan sitä tästä lähtien pitää puhtaasti väliaikaisena ja valmistavana asteena; toisella, joka itse asiassa on edellisen muunnos ja tietää sen häviötä, ei ole koskaan ollut muuta merkitystä kuin olla pelkkänä siirtymänä, joka johtaa asteittain kolmanteen vaiheeseen. Tämä yksin, ollen ainoa täysin normaali kanta, muodostaa joka alalla ihmisjärjen lopullisen kehitysvaiheen.

Saadessaan ensi virikkeensä, joka pakostakin on teologista laatua, kaikki ajatusyrityksemme osoittavat itsestään luonteenomaista mieltymystä mahdollisimman vaikeasti ratkaistaviin kysymyksiin sellaisten aiheitten yhteydessä, joihin kaiken ratkaisevan tutkimuksen on kerta kaikkiaan mahdotonta päästä käsiksi. Vastakohdan vuoksi, jonka meidän päivinämme täytyy ensimmältä tuntua selittämättömältä, mutta joka pohjaltaan on sillä hetkellä täysin sopusoinnussa älymme todellisen alkutilan kanssa, ihmishenki yrittää aikana, jolloin se on vielä kykenemätön ratkaisemaan yksinkertaisimpiakin tieteellisiä ongelmia, kiihkeästi ja milteipä yksipuolisesti tutkia kaikkien ilmiöitten alkuperää, varsinaisia, joko ensimmäisiä tai viimeisiä syitä niihin ilmiöihin, jotka ihmistä kohtaavat, ja niiden syntymisen perimmäistä tapaa, sanalla sanoen saada absoluuttista tietoa. Tämä alkeellinen tarve saa luonnollisesti tyydytyksensä, siinä määrin kuin silloinen tilanne vaatii, vieläpä itse asiassa siinä määrin, ettei se konsanaan voisi enempää saada, siitä meidän taipumuksestamme, jonka mukaisesti siirrämme kaikkeen inhimillisen tyypin siten, että kuvittelemme kaikki mahdolliset ilmiöt samankaltaisiksi kuin ne, joiden aiheuttajina itse olemme, ja tästä syystä nuo ilmiöt alkavat tuntua meistä verrattain tutuilta, mikä johtuu välittömästä intuitiosta, joka niitä myötäilee. Jotta voisi oikein ymmärtää puhtaasti teologisen hengen, joka on tuloksena tämän alkukantaisen tilan yhä systemaattisemmasta kehittymisestä, ei saa rajoittua tarkastamaan sen viimeistä vaihetta, joka silmiemme edessä kohoaa huippuunsa edistyneimpien kansojen keskuudessa, mutta joka ei lähimainkaan ole luonteenomaisin vaihe: käy välttämättömäksi luoda silmäys sen luonnollisen kehityksen kokonaisuuteen, jotta voisi käsittää sen syvimmältä olevan yhtä kaikissa niissä kolmessa muodossa, jotka toisiaan seuraten ovat sille ominaisia.

Välittömin ja silmäänpistävin muoto on varsinainen fetišismi, joka ilmenee siinä, että kaikilla ulkoisilla kappaleilla kuvitellaan olevan olennaisesti samankaltaista elämää kuin meilläkin, mutta melkein aina voimaperäisempää, päätellen niiden tavallisesti voimakkaammasta vaikutuksesta. Taivaankappaleitten palvonta luonnehtii korkeinta astetta tässä ensimmäisessä teologisessa vaiheessa, joka alussaan tuskin eroaa siitä henkisestä tilasta, johon korkeimmat eläimet pysähtyvät. Joskin tämä teologisen filosofian ensimmäinen muoto on ilmeisen selvästi havaittavissa kaikkien yhteiskuntiemme älyllisessä historiassa, ei se enää suoranaisesti vallitse kuin vähälukuisinta niistä kolmesta suuresta rodusta, jotka muodostavat lajimme.

Toisessa varsinaisessa vaiheessaan, joka merkitsee todellista polyteismiä ja jonka nykyaika aivan liian usein sekoittaa edelliseen, teologinen henki edustaa selväpiirteisesti mielikuvituksen esteetöntä spekulatiivista ylivaltaa, kun taas siihen saakka vaisto ja tunne ennen muuta olivat osoittautuneet hallitseviksi ihmisten teorioissa. Alkuperäinen filosofia joutuu tällöin suurimman muutoksen alaiseksi, mitä se saattoi kokea koko todellisen kehityksensä aikana, sikäli että nyt vihdoinkin riistetään elämä aineellisilta kappaleilta ja siirretään se salaperäisellä tavalla erilaisille, tavallisesti näkymättömiksi kuvitelluille olennoille, jotka puuttumalla jatkuvasti ja tehokkaasti asioitten menoon tulevat tästä lähin kaikkien ulkoisten ilmiöitten suoranaiseksi lähteeksi, vieläpä vihdoin kaikkien inhimillistenkin ilmiöitten. Tämän luonteenomaisen vaiheen aikana, jolle nykyään annetaan vähän arvoa, on teologista henkeä pääasiallisesti tutkittava, sillä siinä se kehittyy täyteyteen ja homogeenisyyteen niinkuin ei enää koskaan myöhemmin: tänä aikana sillä on joka suhteessa suurin vaikutusvalta samalla kertaa henkisellä ja sosiaalisella alalla. Lajimme enemmistö ei ole vielä jättänyt tätä tilaa, joka meidän päivinämme jatkuu kolmesta ihmisrodusta väkirikkaimman keskuudessa, lukuun ottamatta mustan rodun valioainesta ja valkoisen rodun heikoimmin kehittynyttä osaa.

Kolmannessa teologisessa vaiheessa varsinainen monoteismi aloittaa alkuperäisen filosofian rappeutumisen, joka ei ollut vältettävissä. Joskin se säilyttää vielä kauan aikaa suuren sosiaalisen merkityksen, joka kuitenkin on enemmän näennäinen kuin todellinen, laskee sen intellektuaalinen arvo nopeasti, mikä johtuu aivan itsestään siitä luonteenomaisesta yksinkertaistamisesta, jolla järki ryhtyy yhä enemmän supistamaan mielikuvituksen aikaisempaa ylivaltaa antamalla asteittain kehittyä siihen mennessä miltei merkityksettömän universaalisen käsityksen siitä, että kaikki luonnon ilmiöt ehdottomasti ovat muuttumattomien lakien alaisia. Hyvin erilaisissa, vieläpä jyrkästi yhteensovittamattomissa muodoissa tämä valmistavan kehitysmuodon äärimmäinen ilmenemys jatkuu yhä vielä, joskin varsin vaihtelevalla voimalla, valkoisen rodun valtavan enemmistön keskuudessa. Mutta joskin sen suhteen näin ollen on helppo tehdä havaintoja, niin juuri se, että siihen on henkilökohtaista harrastusta, estää nykyisin aivan liian usein antamasta sille oikeaa arvoa, seurauksena siitä, että puuttuu riittävän järkiperäistä ja puolueetonta vertailua sen ja kahden aikaisemman kehitysmuodon välillä. Niin epätäydelliseltä kuin sellaisen filosofoimistavan nyt täytyykin tuntua, on kuitenkin tärkeää liittää ihmishengen nykyinen kehitysvaihe erottamattomasti sen aikaisempien vaiheitten kokonaisuuteen myöntämällä sopivalla tavalla, että sen täytyi kauan aikaa olla yhtä tarpeellinen kuin välttämätönkin. Rajoittuaksemme tässä pelkkään intellektuaaliseen arviointiin, olisi ensinnäkin tarpeetonta korostaa sitä tahatonta pyrkimystä, joka vielä tänäkin päivänä johtaa meidät olennaisesti teologisiin selitysyrityksiin, niin pian kuin koetamme tunkeutua suoraa päätä siihen salaisuuteen, joka on jonkin ilmiön syntymisen perimmäinen muoto, ja varsinkin silloin, kun kysymyksessä on ilmiöitä, joiden todellisia lakeja emme vielä tunne. Etevimmätkin ajattelijat voivat tällöin todeta oman luonnollisen taipumuksensa mitä naiiveimpaan fetišismiin, milloin tämä tietämättömyys on kytketty johonkin voimakkaaseen intohimoon. Jos siis kaikki teologiset selitysyritykset uudenaikaisten länsimaalaisten keskuudessa ovat yhä enemmän ja yhä ratkaisevammin vanhentuneet, johtuu se yksinomaan siitä, että ne mystilliset tutkimukset, joihin ne tähtäsivät, ovat yhä enemmän ja enemmän työntyneet syrjään siksi, että ihmisjärjelle on sula mahdottomuus päästä niihin käsiksi. Sen vuoksi on järki asteittain totuttautunut peruuttamattomasti korvaamaan ne tehokkammilla tutkimuksilla, jotka ovat paremmin sopusoinnussa todellisten tarpeittemme kanssa. Sellaisenakin aikana, jolloin todella filosofinen henki jo oli päässyt voitolle yksinkertaisimpien ilmiöitten suhteen ja niin helpossa kysymyksessä kuin sysäyksen alkeisteoriassa, on Malebranche mieleenpantavana esimerkkinä muistuttamassa meitä siitä, että välttämättömyyden pakosta turvaudutaan jonkin yliluonnollisen voiman suoranaiseen ja jatkuvaan väliintuloon, joka kerta kun yritetään päästä jonkin ilmiön alkusyyhyn. Mutta toiselta puolen katsoen on asianlaita niin, että tällaiset yritykset, niin lapsellisilta kuin ne juuri nykyaikana näyttävätkin, olivat varmasti ainoa alkeellinen keino, joka pani inhimillisen ajattelun jatkuvaan vauhtiin ja liikkeeseen siten, että ne itsestään vapauttivat järkemme siitä auttamattomasta kehästä, johon se ensimmältä pakostakin kietoutui joutuessaan kahden yhtä vaateliaan vaihtoehdon väliin. Sillä jos nykyajan ihmisten on täytynyt julistaa mahdottomaksi perustaa mitään kestävää teoriaa, jollei tukena ole riittävä määrä sopivasti valittuja havaintoja, niin on aivan yhtä kiistämätöntä, ettei ihmishenki koskaan voisi ryhmitellä näitä ehdottoman tarpeellisia aineksia, ei edes kerätä niitä, ellei sitä alinomaa johtaisi jokin etukäteen asetettu spekulatiivinen silmämäärä.

Nuo alkukantaiset käsitykset eivät siis ilmeisestikään saattaneet syntyä muuten kuin seurauksena filosofiasta, joka luonteensa mukaisesti ei tarvinnut mitään pitkäaikaista valmistelua ja joka lyhyesti sanoen kykeni syntymään aivan itsestään, pelkän välittömän vaiston antamasta sysäyksestä, niin haaveellisia kuin muuten tällaisten kaikkea todellista perustusta puuttuvien ajatusyritysten täytyikin olla. Sellainen on teologisten perusaatteitten onnellinen etuoikeus, ja on varmaa, että ilman niitä järkemme ei koskaan voisi herätä alkuhorroksestaan, ja ne yksin ovat johtaessaan järjen spekulatiivista toimintaa tehneet mahdolliseksi paremman loogillisen järjestelmän asteittaisen valmistelun. Tätä perimmäistä taipumusta tuki muutoin voimakkaasti ihmishengen alkuperäinen mieltymys ratkaisemattomiin kysymyksiin, joita alkeellinen filosofia erityisesti harrasti. Emme saattaneet mitata henkisiä voimiamme emmekä niin muodoin järkevästi rajoittaa niiden tehtäviä, ennen kuin olimme riittävän paljon niitä koetelleet. Mutta tähän välttämättömään koetukseen ei olisi voitu ryhtyä, varsinkaan heikoimpien sielunkykyjen kohdalla, ilman sitä voimakasta kiihoketta, joka luonnostaan kuuluu tällaisiin tutkimuksiin ja joista niin moni huonosti sivistynyt henkilö jatkuvasti etsii nopeinta ja täydellisintä ratkaisua suorastaan käytännöllisiinkin kysymyksiin. Onpa, jotta synnynnäinen velttoutemme tulisi riittävästi voitetuksi, täytynyt kauan aikaa turvautua valtaviin harhakuvitelmiin, joita sellainen filosofia itsestään herätti uskotellen, että ihmisellä on miltei rajoittamaton mahti mielensä mukaan muutella maailmaa, joka silloin käsitettiin varsinaisesti järjestetyksi hänen tarpeitaan varten ja jota mikään suuri laki ei vielä voinut vapauttaa yliluonnollisten voimien mielivaltaisesta herruudesta. On tuskin kolmea vuosisataa siitä, kun astrologiset ja alkemistiset toiveet – tuon alkuperäisen hengen viimeinen tieteellinen jälki – todella lakkasivat ihmiskunnan parhaimmiston keskuudessa edistämästä vastaavien havaintojen jokapäiväistä keräämistä, kuten Kepler ja Berthollet kumpikin tahollaan ovat osoittaneet.

Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.