Miten olen löytänyt elämänurani?/Edvin L. Hedman
| Miten olen löytänyt elämänurani? Kirjoittanut Edvin Hedman |
Haluaisitte tietää
miten — pulmakseni
— abnormikieltämme
jouduin »tylsämieliseksi».
Voisin lyhyesti vastata kysymykseenne: Se oli niin sallittu! Tylsämielisasia on juureltaan rotuhygieninen kysymys, jonka itsestään täytyy herätä kaikkialla, kun aika on tullut. Ellen minä, niin aikanaan joku toinen olisi siihen käsiksi käynyt; mutta satuin ehkä syntymään sellaiseen aikaan, että tämä työ tuli minun osalleni. Voin sanoa, etten oikeastaan itse ole tätä alaa itselleni valinnut, vaan korkeampi tahto kuin omani on sen niin hyväksi nähnyt. Näin ainakin itse katson asiata. Sillä jonkinlaista hämärätä aavistusta tulevasta työstäni on minulla jo lapsena ollut, ja vaikka itse suuntasin elämänuraani vallan toisaalle, täytyi minun sittenkin tälle alalle taipua.
Viisi-vuotiaana soudin kerran äitini kanssa Oulun kaupungin ja sataman väliä. Ajatuksiinsa vaipuneena, sanattomana istui poikanen veneessä. Tämä huvitti äitiäni, ja hän kysyi: Mitä mietit, poikaseni? Ajattelen tulevia aikoja, vastasi poika. Kun kasvan suureksi, niin menen naimisiin ja hankin itselleni suuren talon. Siinä on kolme kerrosta: ylimäisessä asun minä rouvani kanssa. keskimäinen on täynnä lapsia ja alimaisessa on vaan piikoja ja helloja. Jumal’auttakoon virkkoi äiti, montako lasta sitten teillä tulee olemaan? Sata, vastasi poika.
Matkalla Itä-Suomessa kertoi äitini tämän tapahtuman samana kesänä setäni luona; tätä kuulemassa oli talossa nuori tyttö, perheen kotiopettajatar. 22 vuotta myöhemmin tuli tästä tytöstä laitoksen ensimäinen opettajatar. Virkaa hakiessaan kertoi hän minulle ylläolevan kertomuksen, samaan tapaan kuin äitini oli sen minulle kertonut.
Poika kasvoi, sai lapsuudestaan sammaltajana, kuten äitinsä, vanhin veljensä ja vanhin sisarensakin, kokea tämän vian kovuutta, ja tuli aikanaan ylioppilaaksi. Alkoi lukea kandidaattitutkintoa, päästäkseen vihdoin lääkäriksi. Sattui siihen aikaan tapahtuma, joka käänsi kohtaloni toisaalle. Tuli eräänä päivänä isäni luo vieras herra, vanha norjalainen. Hän kuuli sisareni sammaltavan, ja päättäväinen kuin oli, sanoi heti: Tämä ei käy päinsä; kahden viikon kuluttua matkustan kotiini Kristianiaan, siellä on meillä mies, joka parantaa sammaltajia, ja neiti seuraa minua. Niin kävikin ja vuoden kuluttua palasi sisareni parannettuna kotiin. Tietysti matkustin minäkin seuraavana vuonna Norjaan, jatkoin Kristianian yliopistossa opintojani ja kävin sammaltaja-kurssini. Opettajani — parantajani oli Norjan ensimäisen tylsämielislaitoksen perustaja ja omistaja, ja hänen laitoksessaan, Thorshaugin opistossa, tutustuin täten tylsämielisten hoitoon ja opetukseen. Johtaja oli ennen ollut kotiopettajana tuon vanhan norjalaisen kodissa jakun tämä omisti suuren sahalaitoksen Suomessa, Kemissä, oli koko perhe kerran viettänyt kesää siellä. Toinen perheen tyttäristä oli silloin niin ihastunut Suomeen, että hän 9-vuotiaana päätti: tässä maassa tahdon elää! Kristianiassa ollessani jouduin tämän tytön kanssa kihloihin; lapsuudestaan oli hän oppinut tuntemaan tylsämielisiä, olipa 11-vuotiaana ensi kerran opettanutkin heitä ja saanut palkaksi — appelsiinin. Kummako, jos ajatukseni kääntyivät tännepäin, ja norjalaisten ystävieni kehotuksesta aloin valmistautua uudelle uralle. Suoritin kandidaattitutkintoni ja palasin sittemmin Norjaan, jossa oleskelin kaikkiaan 4 vuotta. Siitä lähtien olemme yhdessä, morsiameni, sittemmin vaimoni ja minä, tällä alalla toimineet, yhdessä tuumineet kaikki tuumamme ja eläneet ihaninta yhteistyötä rakkaitten lastemme — muitten ja omien — keskuudessa. Kolmikerroksinen on rakennuksemme, täsmälleen »sata» on »lapsiamme», kuten poikanen 46 vuotta sitten unelmoi. Enkö ole oikeutettu sanomaan, että se oli sallittu, että tahtomattani, tietämättäni olen tälle alalle joutunut?
Voin tähän vielä lisätä vähän. Kun nuorena ylioppilaana matkustin Oulun ja Helsingin väliä, kiintyi huomioni yhä uteliaammin tuohon Perttulan torniin, joka Vanajan pappilan kohdalla näkyy rautatielle. En voinut olla ajattelematta: Mitkähän onnelliset ihmiset tuossa linnassa asunevat? Seitsemän vuotta myöhemmin hain maalta sopivaa paikkaa laitokselleni. Tuli silloin muitten muassa vieras herrasmies ja sanoi omistavansa paikan, joka varmaankin sopisi laitokselle. Salaperäinen hän oli eikä tahtonut paikasta ilmoittaa lähemmin, ennenkuin sinne saavuttaisiin. Hän vei minut Hämeenlinnaan ja sieltä maalle, ja ajatelkaa hämmästystäni, kun talon pihaan ajaessa tuo vanhastaan tuttu Perttulan torni ja rakennus siinä edessäni seisoivat. Eipä ollut hämmästykseni vähempi, kun sittemmin sain kuulla, että vieras, joka minut tänne vei, ei ollut paikan myöjä, ei edes sen omistaja, vaan keinottelija, joka oli aikonut ostaa talon ja kustannuksellani tehdä hyvän affäärin! Miten sitten köyhänä miehenä jouduin Perttulan omistajaksi, on pitkä juttu, joka jääköön sikseen.
Olisiko kummaa, jos tällaisten kokemusten nojalla uskoisin predestinationioppiin, uskoisin, että elämä on unelma, jota toiset voimat, emme itse, pääasiallisesti määrää? —
Edvin L. Hedman.