Miten olen löytänyt elämänurani?/Kaarle Krohn

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Miten olen löytänyt elämänurani?

Kirjoittanut Kaarle Krohn



Keskiluokilla oli ihanteenani Kaarlo Bergbomin elämäntyö. Näytäntöpuuhain vuoksi saatoin laiminlyödä läksyni. Näytelmäkirjallisuuden alalla oli suurin ponnistukseni erään Välskärin kertomusten kohdan draamatisoiminen. Kuudesluokkaisena sain käsiini kreikankielisen draaman, Aiskhyloksen Prometheuksen, josta vaillinaisin tiedoin ja puutteellisin apuneuvoin ryhdyin selkoa ottamaan. Siitä heräsi harrastus kreikkalaiseen kirjallisuuteen. Homeroksen runojen murteeseen perehdyttyäni innostavan opettajan Volmari Porkan johdolla luin ne itsekseni kokonaisuudessaan. Korkeimmalla luokalla viehätyin Platonin teoksiin.

Ensimäisenä ylioppilasvuonna rupesi minua kuitenkin epäilyttämään klassilliselle alalle antautuminen tutustuttuani laajaan kreikkalaisen kirjallisuuden historiaan, jossa joka teoksen kohdalla lueltiin, miten paljon siitä jo oli kirjoitettu. Jonkun aikaa harjoitin sanskritinkieltä ja Intian kirjallisuutta alottaen eläinsatukokoelmaston Hitopadecasta. Erityistä kansanrunouden harrastusta ei tämä kuitenkaan minussa herättänyt enempää kuin kouluaikana Homeroksen runot tai Kalevalan uudestaan läpikäyminen, kun ylioppilaaksi tultuani heti ryhdyin myös suomenkielen opintoihin. Viimeksimainitut luvut ikäänkuin itsestään kuuluivat suomenkielisen filologin velvollisuuksiin, joiden täyttämisen myös isäni poikana pidin luonnollisena. Vaikka isä oikein periaatteellisesti varoi painostamista mihinkään suuntaan, vaikuttivat tietysti hänen tutkimuksensa, joita sain kaiken aikaa kotona seurata, välittömällä voimallaan. Lisäksi vaikuttivat kouluopettajasta vanhemmaksi ylioppilastoveriksi siirtyneen Volmari Porkan ja sanskritin professorin Otto Donnerin suomensukuun kohdistuvat harrastukset. Ylioppilasaikani muistettavin tapaus oli, kun perustettavan Suomalais-ugrilaisen seuran puolesta sain kunnian matkustaa maalle Lönnrotin luokse pyytämään hänen nimikirjoitustaan.

Päävaikuttimena tälle alalle kääntymiseen oli sittenkin tutustuminen Suomen kansaan. Rakkauden omaan kansallisuuteen olin perinyt vanhemmiltani, jotka olivat uhranneet omat äidinkielensä, saksan ja ruotsin, antaakseen lapsilleen kotikieleksi Suomen kansan kielen. Mutta tämä rakkaus epäsuomalaisessa pääkaupungissa kasvaneella oli vasta tietoperäistä: varsinaiselle kansanelämälle tunsin olevani vieras. Halusin myös nähdä ihannoitua isänmaatani laajemmalta ja lähemmältä. Mieleni väikkyi Kuusamoon, Suomen Sveitsiksi sanottuun, jossa jo äidinisä oli maamittarina liikkunut. Matkan sinne suunnittelin siten, että saisin samalla nähdä Kalevalan laulumaita Venäjän Karjalassa. Tahdoin myös harjoitella E. G. Palménin minulle ystävällisesti opettamaa pikakirjoitusta muistiinpanemalla kansantarinoita. Hyvä isänäiti antoi minulle 175 markan matkarahan. Rajan taakse päästyäni tuli ensimäiseksi puheilleni mies, joka tarjoutui päiväpalkalta satuja kertomaan ja sanelikin 3 päivää pääksytysten, minkä vaan pikakirjoituksella ennätin paperille panna. Satuihin siten kiintyi huomioni, etenkin kun tiesin runoja ennestään tarkoin kerätyn ja kun vasta viimeisessä Vuonnisen kylässä tapasin oikean runolaulajan. Kuusamoon asti en sillä kertaa ennättänyt Siitä syystä pyysin seuraavaksi kesäksi 1882 Suomalaisen Kirjallisuuden seuralta matkarahaa satujen keräämistä varten itä-Pohjanmaalla. Ystäväni Verner Söderström, joka oli pannut alkuun suomalaisen kustannusliikkeensä, otti julkaistakseen pienen vihkon kirjaanpanemiani kansansatuja.

Kandidaattitutkinnon suoritettuani läksin ensimäiselle talviretkelleni 1884 vuoden alussa ja keräilin sitten lyhyin lepoajoin yhteen menoon puolitoista vuotta, erityisesti eläinsatuja silmällä pitäen, joista aioin kirjoittaa väitöskirjan. Tämän teoksen suorittamisen, joka määräsi elämäntehtäväni, teki mahdolliseksi suomalaisten ainesten verraton runsaus. Mutta viimeisen yhtämittaisen keräilyn tuloksena olin saanut muutakin kuin paljon toisintoja. Olin yhä uudistuvien kertomusten kautta perehtynyt satujen monimutkaisiin seikkoihin, että vaivatta saatoin eroittaa kullekin sadulle kuuluvat piirteet, mikä kamarissaan tutkijalle näyttää olevan tukalinta. Enimmän kuitenkin kiitän aikaa, jonka sain salomailla oman kansani keskuudessa elää, siitä elämänkäsityksestä ja elämänhalusta, minkä se minulle kaikeksi ajakseni on antanut.

Kaarle Krohn.


Lähde: Otava no 12, 1914, s. 571–573