Mitenkä minä aloin ”kirjoitella”

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mitenkä minä aloin ”kirjoitella”.

Kirjoittanut K. A. Järvi


Mitenkäkö minä muka aloin »kirjoitella»? Se on tavallaan surullisen lystillinen juttu – nyt näin kaukaa katsottuna. Sillä tänä vuonna ja juuri samoina aikoina kuin tätä kirjoitan, on kulunut tasalleen 25 vuotta, kun ensimäinen tekeleeni »Kuvauksia» ilmestyi Edlundin komean kirjakaupan näyteakkunalle. On siis tässä nyt samalla juhlittava kirjallisen askarteluni hopeahääpäivää ja verestettävä vanhoja vaalenneita muistoja »Kirjailijaliiton» myötätuntoisella osanotolla. En ollut täysin täyttänyt 22 ikävuottani, kun tuo ihmetapaus joutua julkisuuden mieheksi sattui minun vähäpätöisen elämäni kohdalle. Mutta kirjoitellut minä olin jo sitä ennen sanomalehtiin runoja, novellinpäitä y. m. Kotimaakuntain sanomalehdet K. F. Kivekkään »Kaiku» Oulussa ja O. Ansaan »Pohjalainen» Vaasassa olivat avanneet palstansa minunkin kyhäyksilleni, ja lähimmässä tuttavapiirissäni tunnettiin jo kyllä minun »kirjailijanimeni» ennenkuin »Kuvauksia. Kirjoitti K. A. Järvi» pyörähti kirjakauppojen näyteikkunoihin. Tällä kirjalla on oma esihistoriansa, ehkäpä rikkaampi kuin muilla julkaisuillani, ja joka tapauksessa siinä on runottaren ensi lemmen huumaavaa hurmiota, mikä saa veret lämpenemään nyt vielä hopeahääpäivänäkin. Mutta ensin tässä tuo esihistoria. Minussa oli ilmennyt »kirjailijan vikaa» tavallista aikaisemmin. Lyseon viime luokilla se kohosi kroonilliseksi kuumeeksi. Kun esim. toverit syysiltoina kulkivat tyttöjensä kanssa posetiivin soidessa ja rumpujen päristessä »hoijaban» (= karusellin) ympärillä Heinätorilla, istuin minä yksinäisyydessä kotona ja sorvasin heksametrimitalla runoa sekä »Kullervosta» että »Ainosta», mitkä ihanat tuotteet kauan, kauan sitten tuli on syönyt. Mutta ensimäinen kirjallinen tuotteeni, mikä oli suomennos muutamasta ruotsalaisesta kuvalehdestä ja yhteistyötä erään toverini, nykyään arvoisan pastorin, kanssa, näki päivänvalon »Oulun Ilmoituslehden» palstoilla – sivumennen sanoen emme rohjenneet sitä muualle tarjota. Saimme tästä 20 markkaa. Saalis miestä yllyttää. Minä aloin kirjoittaa alkuperäistä, ja tuo toverini kävi ne kauppaamassa »Ilmoituslehdelle». Teimme tällaista kauppaa siihen asti kuin »Ilmoituslehdeltä» loppuivat rahat. Minä tähtäsin silmilläni jo »parempia» julkaisupaikkoja, sillä »Ilmoituslehden» tekijäpalkkiokin oli joka kerralta alennut, vaikka sen minun käsitykseni mukaan olisi pitänyt nousta. »Pohjalainen» maksoi hyvästi, lähetti aina pyydettäessä postiremissan, ja O. Ansas vainaja tuon tuostakin muisti lämpimällä, kehottavalla kirjeellä. Minusta tuli »Pohjalaisen» vakinainen avustaja ja siinä julkaisin noista »Kuvauksistanikin» jotkut.

Olin tullut ylioppilaaksi ja myös »Kaikuun» kirjoittelijaksi. Niin että niitä alkoi jo olla useampia rautoja tulessa. Kokosin kesällä 1890 muutamia novellinpäitä ja lähetin Helsinkiin kauppaneuvos G. W. Edlundille, joka siihen aikaan oli kai maamme suurin kustantaja. Herra kauppaneuvos lähettää pian korkeimman kohteliaisuuden vireessä kulkevan ruotsinkielisen kirjeen ja pyytää lisää »manuskriptiä», luvaten maksaa 50 mk. painoarkilta. Minut löi ilon yllätys. Kokosin parhaimmat tuttavani, uskoin heille salaisuuteni, me pidimme pienet kemut, joissa Edlundin kirje tarkkuudella läpikäytiin ja sitten – juotiin minun kirjailijaksitulomalja. Eikä sitä juotaessa yksin minun silmäni loistaneet ja poskeni punottaneet, vaan yhtä paljon noiden ystävien, jotka jakamattomalla riemulla ottivat osaa minun tulevaan maineeseeni...

Edlund sai lisää käsikirjoitusta, jäminä jännityksellä odottelin, milloin kirja ilmestyy. Mutta siitä ei kuulunut mitään. Jo rohkenin kirjeessä kysäistä. Ei tule vastaustakaan –

Menin syyslukukaudeksi Helsinkiin opiskelemaan. Oli määräni lukea latinan approbatur ja kävin yliopistolla latinan kirjoituksissa. Professori kutsui aina vuoroltaan yhden eteen tutkittavakseen. Niin tuli minunkin vuoroni. Menin arkana eteen, sekausin ja vastasin kai hyvinkin typerästi, sillä hra professori laski minun kustannuksellani kärkevän sukkeluuden, jolle täpötäyteinen luentosali nauroi. Mutta toista kertaa ei siellä minulle naurettu. Sillä siihen loppuivat ainiaaksi minun latinan opintoni. Tuo pilkka meni läpi luiden ja ytimien, sillä minulla oli aina ollut lyseossa ensimäiseltä luokalta viimeiselle asti lukukausitodistuksissani latinassa korkein arvosana.

Sentähden oli latinan läksyni jäänyt valmistamatta, kun minä ahersin taas kirjallisissa alotteissa. Olin pannut alulle sittemmin kirjana ilmestyneen »Työmiehiä», ja asunnossani Fredrikinkadulla viihdyin paremmin sen ääressä kuin latinan opinnoissa.

Mutta tuosta kauheasta pilkasta piti saada hyvitystä. Vihdoinkin rohkaisin itseni ja menin esitteleytymään kauppaneuvos Edlundille. Nyt oli minulle tullut sisällinen pakko saada varmuus asiassa. Joko latinan approbatur tai kirjallinen debyytti – siinä nyt senaikuisen elämäni lähin päämäärä. Sillä jos Edlundissa huonosti onnistaisi, palaisin minä sittenkin latinan professorin tentteihin.

Astuin Edlundin loistoisaan kirjakauppaan. Kysyn apulaiselta kauppaneuvosta, ymmärrätte, hiukan rintaäänellä. Apulainen kuljettaa minut kirjakaupan Esplanaadin puoleiseen laitaan, missä eristetyssä osastossa Edlund istuu kirjoituspulpettinsa ääressä. Esitteleydyn ja mainitsen asiani. Kauppaneuvos, joka minun silmissäni näytti haudastaan nousseelta Fritz Reuterilta semmoisena kuin tämän saksalaisen humoristin olin kuvissa nähnyt, teki aivan porvarillisen, ellen sanoisi poroporvarillisen vaikutuksen. Ja tätä minä muka olin aristellut! Mutta annappas olla. Hän heittää minuun arvostelevia katseita. Sitten levittää kätensä ja puolivihassa ärjäisee: »Herra lähettää mulle pari plaria ja niistäkö minun pitäisi laittaa kirja?» Todella hämmästyin. »Herra kauppaneuvos ei ole siis mielestään vielä saanut tarpeeksi manuskriptiä?» kysyin. »En, en, en, kuulettehan. Onko teillä lisää vai – annanko pois paperinne?» Tämä alkoi olla yhtä kiusallista kuin latinan tentissä, sillä kauppaneuvos rupesi etsimään papereita. Eikä istumaan pyytänyt. »Jos herra kauppaneuvos suvaitsee ottaa minulta lisää käsikirjoitusta, niin mielelläni laitan.» – »Sitähän olen jo vartonut enemmän kuin puoli vuotta. Mutta herra ei vaan ole lähettänyt. Tämän vertasella» – hän oli jo löytänyt paperini – »en mitään tee. Tässä ne ovat.»

Niin – siinä ne todella olivat. Ja hän melkein tarjosi niitä jo pois. Mutta sitten asetti ne takaisin pöydälleen ja kysäisi: »Voitte kai ittekin ymmärtää, että näistä tulee vain pari plaria? Lupaako herra joulun jälkeen lähettää lisää, niin sittenkin pränttään?»

Minä lupasin. Ja lähdin. Käynti oli tehnyt minuun perin runottoman vaikutuksen. Päätin Edlundin särmikkäisyyden johtuneen siitä, että esiinnyin suomen kielellä, mikä kieli vielä siihen aikaan Helsingissä oli pannaan pantu. Asemani oli jotenkin sekava. Mutta se päättyi siihen, että muutamana joulukuun alkupäivän aamuna istahdin Pohjanmaan junaan ja läksin kotiini Ouluun. Runotar oli sittenkin voittanut, ja niin jäi selkäni taakse sekä latinan approbatur että pro exercitio.

Oulussa upposin kirjoittamaan. Posti kuljetti Edlundille niin runsaasti käsikirjoitusta, jotta loput palasivat käyttämättöminä takaisin ja niiden mukana jyrkkä kielto: »ei tarvitse enempää!» Nyt sen kirjan siis piti ilmestyä ylen pian. Mutta se viipyi. Saapuipa sitten eräänä päivänä korrehtuurivedokset – ensimäiset, mitä olin elämässäni nähnyt. Minut käskettiin lukea oikoluku joutuin, sillä kirjapaino odottaa. Ja minä luin yötä myöten, korjasin korjauslukuarkit, kuten ainekirjoituksenopettaja korjaa koulupojan vihkoa. Kauppaneuvos lähetti tulisen haukkumakirjeen sellaisesta korjausluvusta – sillä kirjapaino odotti. Ja otti minulta pois korjauslukuoikeuden, luetti sen Helsingissä minun kustannuksellani 5 markasta painoarkilta. Näin kävi yhä jännittävämmäksi lemmenseikkailuni runottaren kanssa.

Sitten odotin kirjani valmistumista, kunnes muutamana aamuna luin Uuden Suomettaren takasivulta kaksipalstaisen ilmoituksen sen ilmestymisestä. Yhtään vapaakappaletta en saanut. Niin ollen olin pakotettu, jos mieleni sitä nähdä, itse ostamaan sen Oulun kirjakaupasta. Sieltä sen haetutinkin. Ulkomuoto oli ruma, painos ilman välikkeitä, paperi huonoa, lyhyesti – vastenmielinen. Annoin sen Oulussa Teuvo Pakkalalle. Hän sitä säälien silmäsi, tuo hyväsydäminen kirjailija, joka kaikkea epäonnistunutta on säälinyt. Enkä nähnyt enkä kuullut »Kuvauksistani» muuta mainetta kuin että »Päivälehti» siitä kirjoitti lyhyehkön arvostelun, jossa ei liioin kiitetty, ei moitittu, sanottiinpahan vain, että näyttäköön tulevaisuus, mikä miehestä tulee, jos on mitään tullakseen. »Valvoja» siitä sitten myös puhui »Työmiehien» yhteydessä. Sanalla sanoen: se oli suurelle yleisölle kuolleena syntynyt kirja. Kovalle otti ennenkuin ukko Edlund suoritti tekijäpalkkion 350 markkaa, poisluettuna korjauslukumaksu. Eikä kummakaan, sillä hän oli tehnyt laskuissaan hirvittävän erehdyksen. Ja kuitenkin »Kuvauksia» teki minusta kirjailijan.

Minun olisi tietysti pitänyt hävetä ja lopettaa kirjaileminen tähän, jos olisin ymmärtänyt. Mutta jolla on aivoissaan kirjallinen kuume, kuten minulla oli, on hullu ja syyntakeeton. Niinpä ryhdyin kohta ensimäisestä vastoinkäymisestä lannistumatta kirjoittamaan kahta pontevammin »Työmiehiä». Se valmistui kesän kuluessa ja tarjosin sitä »Otavalle», joka eli ensimäistä ikävuottaan. Siellä kohtasin kohta ymmärtäväisen ja neuvovan vastaanoton. Ja »Työmiehiä» ilmestyi vielä saman vuoden jouluksi kirjakauppaan kokonaan toisenlaatuisella menestyksellä kuin aprillikuun »Kuvauksia». Se saavutti monet kiittävät arvostelut. Yksin Hufvudstadsbladetkin antoi pari palstaa – pelkkää kiitosta, josta oli seurauksena, että se käännettiin ruotsin kielelle.

Siihen aikaan oli ylen harvinaista, että alottelija julkaisi yhtenä ja samana vuotena kokonaista kaksi kirjaa niinkuin minä kokemattomuudessani tein. Olisipa ollut parempi, että olisin ymmärtänyt ottaa Edlundilta takaisin »Kuvaukseni» silloin, kun hän niitä jo puolittain tarjosi. Mutta sentäänkin – mihinkään myöhempään kirjaani en ole edeltäpäin sellaisia kultaisia unelmia kiinnittänyt kuin »Kuvauksiin». Ja kun niitä muistan, elän kuin uudelleen ne toisen ylioppilaskesän runottaren kuumat kosiskelut. »Kuvaukset» – yksin ne saivat runottaren ensi lemmen kaikessa tuoreudessaan, välittömyydessään ja hulluudessaan.

Edellä on nyt kerrottu asian historiallinen puoli. Mutta sen sielullinenkin puoli vaatii sivunsa. Milloin heräsi minussa kirjallisen tuottavaisuuden halu? Taisin olla lyseon keskiluokilla, kun Suomalainen teatteri alkukesästä vieraili Oulussa. Ida Aalberg esitti »Leaa» ja »Ofeliaa». Hän pudotti sähkökipunan vereeni: uinuvat tunteet heräsivät ja syttyivät haaveet. Niinpä istuin muutamana niistä kesäilloista, jolloin teatteri Oulussa oli, silmänkantamattoman rasvatyynen meren rannalla tekemässä päätöksiä ruveta näytelmäkirjailijaksi. Yritinkin pieniä kokeita draaman alalla. Mutta lyriikka voitti ja rupesin kirjoittamaan runoja. Kunnes tutustuin Minna Canthiin, joka otti minut kokonaan. Ymmärsin, että Minna Canth ei kirjoita yksin vain mainetta saadakseen, vaan että hänellä on paljon suurempi tarve kirjoittaa puutteenalaisten, sorrettujen ja onnettomien ihmisten puolesta. Niiden palvelukseen aioin minäkin kynäni suunnata. Minkä aikomuksen myös olen pitänyt.

Miten esteettinen hurmio, ollessani alle parinkymmenen, piteli minua vangittuna ja mitä uhreja runottarelle pyrin kantamaan, siitä tässä tilitys nyt elämäni iltapuoleen kallistuessa. Olin 19-vuotias, kun sain käsiini ensimäisen vihkon Minna Canthin suomentamaa Georg Brandesin »Päävirtauksia 19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa» – tuskinpa siitä lie koskaan muuta kuin se vihko ilmestynytkään. Sieltä jostakusta paikasta luin tämän ajatuksen: Se on vasta oikea runoilija, joka rohkenee ottaa kulkijan sauvan käteensä ja lähteä samoilemaan maita mantereita juoden janoonsa luonnon kirkkaista lähteistä, maaten sammalvuoteella ja raviten itseään sillä, mitä kukin päivä voi hänelle tarjota. Brandes tietysti tahtoi puhua kuvannollisesti runoilijakutsumuksen ankarasta vaatimuksesta antautua kokonaan runottaren palvelukseen. Mutta minä yritin toteuttaa hänen oppiansa puustavillisesti: Karata pois kodista ja omaisten luota tuntemattomille seikkailuretkille. Olin jo sen elokuun kuutamoisen yönkin määrännyt, jolloin lähtisin matkalle markka pari taskussani. Aioin kuitenkin vielä nähdä äitiäni. Menin lamppu kädessä klo 12 yöllä katsomaan häntä muka viimeisen kerran hänen nukkuessaan. Mutta siinäpä tunne nousi kovasti vastaan: hylkäätkö hänetkin, joka hyväksesi on niin paljon, paljon uhrautunut? Järki voitti. Nukkumaan lähdin ja tapoin Chateaubriand-haaveilun.

Olen sitten myöhemmin saanut kokea, että runottarelle kyllä saavat ne, joiden kohtaloksi tuo tuli, uhrata koko elämänsä tyytymällä siihen niukkaan palkkaan, jota se palvelijoilleen suoda voipi, mutta paljon, paljon runottomammin ja siis ilman sitä lyyrillistä kauneutta kuin mitä Brandes on sanonut. Kuinka monta kirjallista mustilaista parastakin aikaa lämmitteleekään meidänkin maassamme itseään runottarien puolikylmillä nuotiotulilla poltettuaan takanaan kaikki sillat hyvinvoipaan porvariselämään? Sillä runottaret ovat perin kitsaita. Niitä vain, jotka heille kultalyyryillä ylistystä helkyttävät, suvaitsevat he kutsua sen tulensa äärelle, missä ei koskaan kylmä. Jos aina niitäkään. Tälle tulelle me kaikki esikoisteoksiamme kirjoitellessamme uskomme pääsevämme. Mutta: »monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut».

K. A. Järvi.


Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.