Moliére

Wikiaineistosta
Moliére
300-vuotismuiston päivänä, 15. I. 1922
Kirjoittanut Otto Manninen


Ne yhtyi, ylhä kirkkaus
ja herkkyys hengen palon,
mi Gallian on kaunistus,
maan mainehelta jalon;
ne miehen mielen ahjokseen
sai suuren, aurinkoisen,
ei ihmisyyttä inhonneen,
vain leimaa mullan loisen.
Ne voittelohon voiman soi,
mi leikitellen voitti.
Mies yksi ylivoimin voi,
ja tuhat turhaan koitti.
Vain käydä voittosaattonaan
hän käski kiusain, kiukkuin,
ja kuulun jäljet kukkimaan
jäi riemun mettä tiukkuin.
Jäi voittajaksi voimakkain,
ken sorjan kilvan kesti.
Pois hetken kuplat kuolee vain,
suur’ elää ikuisesti.
Viel’ areenalla uljas on,
viel’ iskut viuhuu vinhat
päin laumaa, jok’ on luvuton
kuin ihmis-eljet inhat.
Kuin petoparveen pystypää
käy mies, ei väisty, lymy,
ja aseenansa välkähtää
vain salamainen hymy.
Se lauman karsaan lannistaa,
on vimma voimaa vailla,
ja monta päivän leijonaa
pois hiipis hiiren lailla.
Ne hyppelee, kuin turkissaan
ne tuntis tuliruoskaa,
kuin taltuttaja tahtoo vaan:
hei, tepastelkaa, juoskaa!
Sua, ilkeys, sua, epattuus,
sua, itse suuri tyhmyys,
ei auta, vaikk’ on luja luus,
saat reiän otsakyhmyys.
Miss’ itse ikivaltain lie
työ turha vastaan kiistää,
mies sotisorja voiton vie,
pois naamarinne riistää.
Ja nähdään, mitä sattuvan
niin harvoin nähdä saatiin:
hyv’ asia hyvän ajajan
sai korkeimpaan raatiin.
Ja maassa hengen ylhän on
viel’ äänivalta vakaa,
se virkkaa viime tuomion,
se oikeutta jakaa.
Kuin soihtu, heljä hengen työ
kautt’ aikain kauas hohtaa...
soi lyyry, nuolet kohti lyö,
kätt’ itse Phoibos johtaa.


Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.