Moliére

Moliére 300-vuotismuiston päivänä, 15. I. 1922 Kirjoittanut Otto Manninen

Ne yhtyi, ylhä kirkkaus

ja herkkyys hengen palon,

mi Gallian on kaunistus,

maan mainehelta jalon;

ne miehen mielen ahjokseen

sai suuren, aurinkoisen,

ei ihmisyyttä inhonneen,

vain leimaa mullan loisen.

Ne voittelohon voiman soi,

mi leikitellen voitti.

Mies yksi ylivoimin voi,

ja tuhat turhaan koitti.

Vain käydä voittosaattonaan

hän käski kiusain, kiukkuin,

ja kuulun jäljet kukkimaan

jäi riemun mettä tiukkuin.

Jäi voittajaksi voimakkain,

ken sorjan kilvan kesti.

Pois hetken kuplat kuolee vain,

suur’ elää ikuisesti.

Viel’ areenalla uljas on,

viel’ iskut viuhuu vinhat

päin laumaa, jok’ on luvuton

kuin ihmis-eljet inhat.

Kuin petoparveen pystypää

käy mies, ei väisty, lymy,

ja aseenansa välkähtää

vain salamainen hymy.

Se lauman karsaan lannistaa,

on vimma voimaa vailla,

ja monta päivän leijonaa

pois hiipis hiiren lailla.

Ne hyppelee, kuin turkissaan

ne tuntis tuliruoskaa,

kuin taltuttaja tahtoo vaan:

hei, tepastelkaa, juoskaa!

Sua, ilkeys, sua, epattuus,

sua, itse suuri tyhmyys,

ei auta, vaikk’ on luja luus,

saat reiän otsakyhmyys.

Miss’ itse ikivaltain lie

työ turha vastaan kiistää,

mies sotisorja voiton vie,

pois naamarinne riistää.

Ja nähdään, mitä sattuvan

niin harvoin nähdä saatiin:

hyv’ asia hyvän ajajan

sai korkeimpaan raatiin.

Ja maassa hengen ylhän on

viel’ äänivalta vakaa,

se virkkaa viime tuomion,

se oikeutta jakaa.

Kuin soihtu, heljä hengen työ

kautt’ aikain kauas hohtaa...

soi lyyry, nuolet kohti lyö,

kätt’ itse Phoibos johtaa.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.