Molokki

Molokki. Kirjoittanut Matti Kurikka

Milloin se oikeastaan tapahtui, siitä ei ole mitään tietoja; ei tiedetä edes oliko se yhdeksännellätoista vai kaksikymmenennellä vuosisadalla. Mutta tapaus oli hyvin omituinen ja herätti suurta huomiota. Kansallistalouden viralliset tutkijat pudistivat sille päätään ja oppimaton työväki valitti sortoa.

Oli, näet, hyvin rikas mies, joka sitten vielä meni naimisiin amerikkalaisen rautatiekuninkaan ainoan tyttären kanssa ja sai myötäjäisiksi niin paljon miljooneja, että minä en uskalla yhdellä kertaa niitten lukua mainitakkaan. Tämä upporikas pohatta oli perin hyväsydämminen mies ja ajatteli todenteolla, millä tavalla hän voisi miljooneillaan auttaa lähimmäisiään. Hän kysyi taloustieteen professorilta, jolla on paljon osakkeita kotimaisessa pankissa, kotimaisessa henkivakuutusosakeyhtiössä ja kotimaisessa viinatehtaassa, ja tämä vakuutti, että miljoonat toisivat paraiten siunausta kun miljoonamies sijoittaisi ne kotimaisiin liikeyrityksiin. Mutta sen seurakunnan pappi, jonka harras jäsen miljoonanmiehen äiti oli, kehoitti miljoonanmiestä jakamaan rahat oman seurakunnan köyhille. Miljonamies mietti ja tuumaili; hän tunsi raamatunlauseet ”neulansilmästä”, ”rikkaasta ja köyhästä miehestä” ja monta muuta paikkaa, jotka häntä peloittivat. Lopulta teki hän päätöksensä. Hän tahtoi tuottaa rahoillaan siunausta, tahtoi toiselta puolen edistää kotimaista yritteliäisyyttä ja toiselta auttaa köyhiä. Viisisataa miljoonaa sijoitti hän rahoja kotimaisiin pankkeihin ja määräsi, että niitten koroilla oli joka vuosi ostettava viljaa, lihaa halkoja, vaatteita, jalkineita y. m. Nämä jaettiin sitten tarvitseville. Voi sitä iloa ja kiitollisuutta, mikä silloin loisti paikkakunnan köyhien joukossa. Pienet lapsetkin pyrkivät suutelemaan miljoonamiestä. Ja hyväntekijä itse nautti siitä työstä, mitä tämä laaja hyväntekeväisyys hänelle tuotti. Hän tuli tavallaan useitten tarveaineitten hinnan määrääjäksi, sillä hän osti kutakin lajia aina sen mukaan, miten hän luuli voivansa paraiten vaikuttaa hintain kohtuullisuuteen. Maanviljelijät ja käsityöläiset olivat hänelle tietysti äärettömän kiitollisia, sillä hän osti yksinomaan kotimaista tavaraa. Kului aikoja. Miljoonamies oli muodostunut tärkeäksi maan tuotteitten hintain regulaattoriksi. Mutta kuitenkaan ei hän ollut tyytyväinen. Hän huomasi yhä selvemmin, että hänen hyväntekeväisyyttään väärinkäytettiin. Ei ollut päivää, ettei hänelle tullut valituksia siitä, mitenkä se ja sekin oli apua saanut, vaikka oli hyvissä varoissa ja toinen taasen, jolla perhe nälkää näki, ei ollut saanut jauhokiloakaan. Hän määräsi kaksi luotettavaa miestä tarkastamaan lahjain jakamista, ja luuli sillä poistavansa väärinkäytökset. Mutta nytkös siitä vaata rymy syntyi. Tarkastajat väittivät sen viraston, jonka tehtävänä oli lahjain jakaminen, menettelevän puolueellisesti, olipa heidän korviinsa tullut, että muutamat yksityiset virkamiehet harjoittivat suorastaan kaappaa köyhille jaettavaksi määrätyillä tavaroilla.

Mutta enimmin harmitti hyväntekijää se, että hän näki omin silmin mitenkä hänen kotikaupunkiinsa alkoi yhä enemmän tulvailla epäluotettavaa, joutilasta väkeä jotka näyttivät etenkin menestyvän kapakoissa.

Eräänä päivänä tuli samanen pappi, joka oli miljoonamiestä neuvonnut hyväntekeväisyyteen ja kertoi katkeralla mielellä, mitenkä henki hänen seurakunnassaan oli hirveästi pilaantunut. Hän oli vakuutettu siitä että jos miljoonamies yhtä anteliaasti kuin siihen asti jakaisi lahjojaan muuttuisi seurakunta rosvojen ja juoppojen pesäksi. Kun sitten eräänä yönä rosvot olivat käyneet miljoonamiehen konttoorissa, rikkoneet lukot ja vieneet mitä arvokasta löysivät, suuttui miljoonamies ja päätti tehdä lopun väärinkäytöksestä. Mutta tuskin oli huhu levinnyt siitä, että hän lakkaisi antamasta maan ja teollisuuden tuotteita, kun hinnat pelottavassa määrässä alenivat ja yleinen hätähuuto nousi. Kuinka kävisi kotimaisen maanviljelyksen, jos suurin viljan ostaja poistuisi, kuinka räätälien, suutarien ja muitten ammattien. Jo tuli lähetystöjä miljoonamiehen luo, jo annettiin hänelle yläilmoilta päin viittauksia, että hänen vastuunalaisuutensa tulisi olemaan suuri jos hän vetämällä rahansa liikkeestä pois, panisi odottamattomia mullistuksia toimeen. Ja hän otti nämä asianhaarat varteen. Hän päätti edelleen olla kotimaisten tuotteitten ostajana; mutta kun lahjain jakaminen vaan tuotti yhteiskunnalle kirousta, lakkasi hän jakamasta lahjoja. Seurauksena oli siitä luonnollisesti se, että hänen hyvin pian tuli pakko keksiä muu keino ostamiensa tavarain kuluttamiseksi.

Ja hän keksi harvinaisen keinon. Hän osti suuren tyhjän tontin keskellä kaupunkia, rakennutti sen keskelle hirmuisen suuren Molokin kuvan, jonka sisään suuremmoiset uunit sijoitettiin. Ammottavan kidan reunalle johti kadulta silta, jota myöten hevosella voi ajaa. Ja se kumma saatiin nyt nähdä, että aamusta iltaan kuorma kuormalta kaikenlaatuisia tavaroita: viljaa, lihaa, halkoja ja kaikenlaatuisia taloustarpeita kuletettiin Molokille, ja kaadettiin sen kitaan. Miljoonamies oli ratkaissut vaikean pulman. Hänen pääomansa vaikutti yhäti elähyttävästi maan tuotantoon, mutta se ei kasvattanut enää laiskuutta.

Itseään miljoonamiestä kumminkin selittämättömästä syystä oudoksutti hänen keksintönsä. Liekö syynä siihen ollut se, että hän kerran ajaessaan myöhään syksyllä Molokkinsa sivuitse näki joukon nälistyneitä vaimoja ja puolialastomia lapsia seisovan kyynelsilmin katsomassa, kun Molokin vatsaan kaadettiin ensin useita kuormia vielä höyryäviä leipiä ja sitten useita satoja valmiita pukuja. Nuo raukat eivät voineet ymmärtää sitä, että miljoonamiehellä oli laillinen oikeus käyttää vuosittain pääomalleen juoksevat korot 20 miljoonaa, mielensä mukaan. Mistä nuo 20 miljoonaa pankkien kautta Molokin vatsaan virtasivat, sitä ei kukaan kysynyt, sillä elottomalle, pääomalla juokseva korko oli sillä vuosisadalla luonnollisin asia maailmassa.

Lähde: Työmies 5.6.1897.