Moninaisuuden mereen
| XLII [Moninaisuuden mereen] Kirjoittanut Kaarlo Sarkia |
- Moninaisuuden meri, helmaas heityn,
- kuin hiekanrahtu runsauteesi peityn.
- Katoamaton, tärkeä oot sinä,
- matoa vähäpätöisempi minä.
- En ano, että armahtaisit mua –
- lävitse pienuuteni, suuri, pauhaa,
- tää turhuus murskaten lyö lävitseni,
- hukuttain mitätön tää minuuteni.
- Minuuden piinasta vain pyydän rauhaa
- vapaaksi saan, kun minulta se meni,
- kun arvaamattomiin saan alistua
- lakeihis, liueta ja sulautua
- sinuksi, loppumaton, olla sua.
- En onnellista osaa sulta pyydä,
- en aavistamatonta arpaas piillä
- tavoita: jos lie pätsi, karreks hiillä,
- jos kylmyys jähmettävä, hyhmäks hyydä!
- En kärtä kostos koskematta jäädä,
- en ano armahdusta tuomiolta,
- rukoile rauhaa kaiken-kohtalolta,
- en mitään määrättyä sulta, jolta
- salassa kukaan kulkuaan ei säädä.
- Jääaavana jos aukeaisit, jäädä,
- jos roviona roihuaisit, polta!
- Oi huolehtija halvimmankin madon,
- sa kasvun antaja ja suoja sadon,
- sa kaiken kuolo, kaiken synty syvä,
- sa raaka, armelias, paha, hyvä,
- liverrys satakielen, luske suden,
- tyyssija yön ja koti kirkkauden,
- suloinen hellyys, sapenkarvas viha,
- siteetön sielu, kahlehdittu liha,
- minussa kuohukoon sun riemus, vaivas,
- alaisin manala ja ylhin taivas.
- Tuhansin värein meri välkkyväinen,
- sa hellä, julma, hehkuva ja jäinen,
- sa hartain kauneus ja raa’in rumuus,
- kadota halaan, hukkua sun humuus.
- Säteitten lähde, synkeyden nielu,
- samaistuu runsaudessas ruumis, sielu,
- keventää hengeksi voit raskaan aineen
- ja ilon linnuks epätoivon paineen.
- Huuhtaise uumeniis kaikk’ köyhyys pyyteen,
- nielaise pienuutein äärettömyyteen,
- miss’ samaa taivaallinen lie ja mainen,
- mun maistaa suo, kun maininkisi pauhaa,
- sylissäs, ykseys ja moninainen.
- sinussa, ongelmaton olevainen,
- autuuttavaa rajattomuuden rauhaa.
- Loputtomuudessasi taival pisin
- on askel vain, vuostuhat pieni tovi.
- Vivahtelussa virtojesi telmeen,
- poreissa kupliasi kimaltavain
- se päivänsäteinen myös säikkyy avain,
- joll’ aukeais sen aarreluolan ovi
- ja näkinkenkä, missä ihmeellisin,
- totuuden, kauneuden, kaiken sisin
- hiottuna on huikaisevaan halmeen..
Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.