Morsian (Forsman, 2)

Morsian. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Suvaitse, vieras, istahtaa

Tääll’ lehdon suojahan!

Ei seudun rauhaa sortaa saa

Tyynellä iltaman;

Surulle hiljuus armas on,

Täss’ sydän valvoo onneton.

Tuoll’ aukealla rannalla

Näet neidon kassapään;

Kätehen vaipuu otsansa,

Hän istuu yksinään,

Silmäilee vaiti aalloillen,

Ja posk’ on lumen-valkoinen.

Oi, kauan, öin ja päivisin

Hän tuossa nähty on,

Niin huomenna kuin eilenkin.

Hän katsoo aaltohon

Kyll’ ennen joskus itki tuo,

Mutt’ aikaa kuivi kyynelvuo.

Kun ilta armas ruskottaa

Ja untuu viimakin,

Ja tähtitaivas kajastaa

Ulapan peilihin,

Syvyyteen jäykän katsannan

Hän luo, ja katsoo, katsoo vaan.

Kun tuuli joskus valveuu

Ja kalvon rikkoilee,

Ja peili särkyy, tummentuu,

Ve’en taivas himmenee,

Hän vaiti silmäns’ ylhä luo

Taivaalle, jok’ ei hoivaa suo.

Tuoss’ sannall’ istui kerran hän

Järvelle silmäten,

Mailt’ armaan näki lähtevän

Hän tänne retkellen.

Tuoll’ uppoi armas Ahtolaan;

S’ei suonut jälleen saalistaan.

Äl’, outo, rauhaa kamalaa

Siis häädä neitosen!

Suo murhesilmän sukeltaa

Syvälle järvehen.

Se hällä entis-onnestaan

Viel’ ompi ainut jäännös vaan.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.