Morsian (Forsman, 2)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Morsian.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Suvaitse, vieras, istahtaa
Tääll’ lehdon suojahan!
Ei seudun rauhaa sortaa saa
Tyynellä iltaman;
Surulle hiljuus armas on,
Täss’ sydän valvoo onneton.
Tuoll’ aukealla rannalla
Näet neidon kassapään;
Kätehen vaipuu otsansa,
Hän istuu yksinään,
Silmäilee vaiti aalloillen,
Ja posk’ on lumen-valkoinen.
Oi, kauan, öin ja päivisin
Hän tuossa nähty on,
Niin huomenna kuin eilenkin.
Hän katsoo aaltohon
Kyll’ ennen joskus itki tuo,
Mutt’ aikaa kuivi kyynelvuo.
Kun ilta armas ruskottaa
Ja untuu viimakin,
Ja tähtitaivas kajastaa
Ulapan peilihin,
Syvyyteen jäykän katsannan
Hän luo, ja katsoo, katsoo vaan.
Kun tuuli joskus valveuu
Ja kalvon rikkoilee,
Ja peili särkyy, tummentuu,
Ve’en taivas himmenee,
Hän vaiti silmäns’ ylhä luo
Taivaalle, jok’ ei hoivaa suo.
Tuoss’ sannall’ istui kerran hän
Järvelle silmäten,
Mailt’ armaan näki lähtevän
Hän tänne retkellen.
Tuoll’ uppoi armas Ahtolaan;
S’ei suonut jälleen saalistaan.
Äl’, outo, rauhaa kamalaa
Siis häädä neitosen!
Suo murhesilmän sukeltaa
Syvälle järvehen.
Se hällä entis-onnestaan
Viel’ ompi ainut jäännös vaan.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.