Muhamedin laulu

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Muhamedin laulu

Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe


Nähkää vuorilähde
riemun-kirkas
kuin tähtikatse;
hyvät henget
pilvein päällä
ruokkivat hänen nuoruuttaan
lomassa pensasten, louhten.
Nuorna, raikkaana
taivaasta tanssii
se marmoripaadelle,
jälleen riemuiten
pilviä päin.
Kautta vuoripolkujen
kirjokiviä
ajelee se,
ja tempaa mukaansa veljeslähteet
varhain jo johtaja-askelin.
Laaksossa kukat
kasvavat hänen astunnastaan,
ja hänen hengestään
niitty elää.
Eivät estä häntä varjolaaksot,
eivät kukat
kaartavaiset häneltä polven,
imartavaiset lempisilmin;
tasangolle hän tahtoo
käärmeenä kiertäen.
Purot yhtyy ystävinä
häneen heljät. Nyt hän astuu
aavikolle hopeaisna,
aava itse kimmeltää,
riemuavat hälle virrat,
vuoripurot huutavat:
»Veikko! Veikko! Ota meidät
matkallesi veljinä,
myötä isäs vanhan luokse,
Meren iankaikkisen,
joka vartoo avosylin
lapsiansa
turhaan ikävöiviään;
sillä meitä erämaassa
autiossa ahmaa hiekka
ahnas; päivä päämme päällä
imee hurmehemme; kumpu
meidät lammeks salpaa! Veli,
ota veljet alangolta,
ota veljet vuoristosta
myötä, isäs suuren luo!»
Uupumatta eespäin käy hän,
jättää tulihuippu-tornit,
marmoriset linnat, luomat
runsautensa, jälelleen.
Atlaana hän hartioillaan
kantaa laivat sedripuiset,
liput liehuu päänsä päällä,
humisevat ilman halki
hänen kuulun kunniaa.
Näin hän kantaa kaikki veljet,
kalliit hälle, armaat hälle,
riemuraiuin taaton vanhan,
vartovaisen sydämeen.


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.