Muhamedin laulu
Ulkoasu
Muhamedin laulu Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe |
- Nähkää vuorilähde
- riemun-kirkas
- kuin tähtikatse;
- hyvät henget
- pilvein päällä
- ruokkivat hänen nuoruuttaan
- lomassa pensasten, louhten.
- Nuorna, raikkaana
- taivaasta tanssii
- se marmoripaadelle,
- jälleen riemuiten
- pilviä päin.
- Kautta vuoripolkujen
- kirjokiviä
- ajelee se,
- ja tempaa mukaansa veljeslähteet
- varhain jo johtaja-askelin.
- Laaksossa kukat
- kasvavat hänen astunnastaan,
- ja hänen hengestään
- niitty elää.
- Eivät estä häntä varjolaaksot,
- eivät kukat
- kaartavaiset häneltä polven,
- imartavaiset lempisilmin;
- tasangolle hän tahtoo
- käärmeenä kiertäen.
- Purot yhtyy ystävinä
- häneen heljät. Nyt hän astuu
- aavikolle hopeaisna,
- aava itse kimmeltää,
- riemuavat hälle virrat,
- vuoripurot huutavat:
- »Veikko! Veikko! Ota meidät
- matkallesi veljinä,
- myötä isäs vanhan luokse,
- Meren iankaikkisen,
- joka vartoo avosylin
- lapsiansa
- turhaan ikävöiviään;
- sillä meitä erämaassa
- autiossa ahmaa hiekka
- ahnas; päivä päämme päällä
- imee hurmehemme; kumpu
- meidät lammeks salpaa! Veli,
- ota veljet alangolta,
- ota veljet vuoristosta
- myötä, isäs suuren luo!»
- Uupumatta eespäin käy hän,
- jättää tulihuippu-tornit,
- marmoriset linnat, luomat
- runsautensa, jälelleen.
- Atlaana hän hartioillaan
- kantaa laivat sedripuiset,
- liput liehuu päänsä päällä,
- humisevat ilman halki
- hänen kuulun kunniaa.
- Näin hän kantaa kaikki veljet,
- kalliit hälle, armaat hälle,
- riemuraiuin taaton vanhan,
- vartovaisen sydämeen.
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.