Muinais-egyptiläinen aurinkolaulu

Muinais-egyptiläinen aurinkolaulu, sepittänyt ja nimikirjoituksellaan varustanut Thebeläinen temppeli kirjuri Apherumenes 1400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Runon egyptiläinen nimi: »Hymni auringolle, tämän laskiessa länsitaivaalle; täydellistyneen [vainajan], kuninkaallisen naistenhuoneen hovimestarin, Pakenisin tekemä.» Kirjoittanut Apherumenes

Suom. Aarni Kouta.

Aurinko, terve, kaikkein alkulähde,

koin, laskun kaksoisnäköpiirin Herra,

pyhässä totuudessa joka elät,

kaikk’ olennot mi loit, ja kasvatat

inehmot, eläimet.

Kuin kultasilmänä hän siintää julki,

taivaiden herra, herra maailmoiden;

korkeuden, kuilun asukkaiden alku,

kaikkeuden herra, jumalien juuri.

Kuningas korkeuden, mi joukkojansa

johdattaa, jumalien eessä astuu,

hän, kaksoiskiertäjä ain alust’ aikain,

mi itsensä loi aikain aamunkoissa,

ja aina täyttää luomistehtävänsä,

Koi, sua kiittää jumaljoukot kaikki,

sua, jok’ oot luonut puhtaat ihmissielut;

korkeimman rakkauden ikihenki,

min säteet elämän suo ihmisille.

Ylistän sua elon iltaan asti,

kun mailles käyt, ja kanssasi ma vaivun

elämään jälleen.

Aurinkopurret^[1] kaikk’ ui riemumielin,

kun kanssasi ne kiertää valtamerta,

ja autuuden kun palvella sua saavat;

mut eessä silmäs sädehtivän lepää

se lyötynä, ken uhmata sua tohti,

Apophisormenin^[2] tien valo tukkii.

Ihana laskus on. Syän lohdun löytää,

kun ehtoon rusko yli vuorten valuu;

vanhoille[1] siinnät silloin, luoja lempee,

säteilee valo vainajille silloin,

ja heidän silmäns’ ihanuutes näkee;

asukkaat syväin, äänettömäin hautain

ojentaa kätensä sua kiittääksensä;

ne, jotka länness’ uottaa, riemuitsevat,

kun sädehtien lähenet sa länttä,

asukkaat Manan maiden iloitsevat,

kun sinut näkevät he päänsä päällä.

Jumalat syntyä ei itsestänsä

saattaisi, sin’ oot heidät yksin luonut.

Kun nouset, kärsimyksens’ unhoittaa he,

kun lasket,^[3] hyväilemään heitä laskeut,

ja lähetessäs sua he kiittää alkaa,

kätensä kurkoittaa he purttas kohti.

Aurinko, ah, kuink’ ihana on aina

sun laskus iltaruskon kumpuin keskeen!

Suo, että henkeni ain viipyis siellä,

ett’ iäisesti valos ylläin loistais;

ett’ aurinkoa katsella ma saisin

joukossa kirkastettujen, jotk’ käyvät

maill’ lännen eteen jumalan ja luojan,

min lahjaa kaikk’ on kaunis, hyvä, jalo.

1. Auringon ajateltiin purjehtivan aluksessa halki ilmojen valtameren. Autuaat henget ympäröivät häntä pienemmissä pursissa.
2. Lohikäärme, joka vainosi aurinkoa ja tahtoi niellä sen.
3. Manalan (Hades), varjojen valtakunnan, luultiin sijaitsevan litteän maan alla. Kun siis aurinko laski länteen, nousi se kuolleille.

Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.