Muistojen kartano

Muistojen kartano.

Kirjoittanut Verner von Heidenstam

Humisee hongat. Pois kulkenut oon

ihmisten tienohilta.

Yksin jouduin ma kartanoon,

käyn siellä nyt joka ilta.

Valvooko väki vielä?

Liettä ei mulla, oon koditon.

Sammuneet kaikki tähdet on,

jotka mua ohjasi tiellä.

Puinen ei kartano, ei kivinen.

Kammoten moni sen näki.

Utua, usvaa vain seinät on sen.

Kotona onko sen väki?

Kova ja kiiluva hankien povi

rakennuksien lomassa on.

Verkkaan Muistojen kartanon

aukee äänetön ovi.

Sisäll’ on lämmintä, leppoisaa.

Empien jään ovenpieleen.

Vanhus, mi pystyyn kohoaa,

siunaten luo levon mieleen.

Muistot, jo eletyt ammoin,

– joita en uneen tuutia voi,

ympäri pöydän istuen loi

katseensa tulihin kammoin.

Hän, joka vehrein seppelin

penkit ja pöydät pukee,

nuori on kuten ennenkin,

lieden luo mua tukee.

Unelmoimme, ah miel’ on ankee

kummankin, kun koittehen

juova kylmän-sininen

pirtin harmaalle sillalle lankee.

Mutta kun luukkujen raosta entää

hameen helmahan juova jo,

hajoo Muistojen kartano

hiuteiksi, jotka ilmassa lentää.

Kotia käyn, mut ei aavista kukaan,

missä uneksija juhlinut on.

Häntä kaupungin karkelohon

aamun kellot jo soittavat mukaan.

Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.