Muistojen kaupungit

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Muistojen kaupungit.

Kirjoittanut Eino Leino


On kaupunki kaukana pohjolassa, kaukana karuimmassa Suomessa, mikäli ei varsinaista Lappia siihen luettane. Myöskin on sen ympäristöä joskus sanottu nälkämaaksi. Ja nälkäähän siellä monet ihmiset näkevätkin, kärsivät ainakin hyvän ja terveellisen ruoan puutetta, usein ympäri vuodenkin, joskaan eivät kaikki samassa määrin kuin se Kuhmon terva-ukko, joka kerran kotini rannassa sääpitoa pitäessään kertoi syöneensä selvää leipää vain eräitä kuukausia koko elämässään. Mutta köyhyys, köyhyys on kuitenkin koko maakunnan yleisleima, oli ennen ainakin. Nythän sinnekin on rautatie, ovat kauppa ja teollisuus sekä niiden kera yleinen vaurastuminen selvän leivän kiidättäneet.

Virkamiehen poikana säilyin tietysti kaikista tuontapaisista henkilökohtaisista olosuhteista lapsuus-aikoinani, enkä niistä koko maakuntaankaan nähden tässä muuten mainitsisi, ellei se myöhemmin minulle melkein vertauskuvalliseksi muuttuneena olisi painanut syviä merkkejään käsitykseeni koko luonnostamme, kansastamme, sen historiasta, kulttuurista ja etenkin kirjallisuudesta, eikä suinkaan vähimmin omasta ohimenevästä tehtävästäni saman kirjallisuuden palveluksessa. »Lapin kesä»! Noihin kahteen sanaan luulen tuon käsityskantani jo varhain ehkä kirkkaimmin ja pysyvimmin kiteytyneen.

Rikkaat ovat ylpeitä rikkaudestaan, köyhät köyhyydestään. Mistä saatoimme me nälkämaan lapset olla ylpeitä eteläisempien, varakkaampien ja nykyaikaisesti kehittyneempien kansojen kirjallisuuksiin tutustuttuamme? Mistä muusta kuin fantasiastamme, mielikuvituksen kultaisesta lahjasta, joka putoaa kuin aurinko, synkimpäänkin ja erakkoisimpaankin ihmissydämeen kaikista ulkonaisista olosuhteista vähääkään välittämättä! On väitetty, että suomalainen kirjallisuus, vieläpä koko suomalaisen rodun kirjallisuus olisi muka köyhää ja karua mielikuvitukseltaan. Se ei ole totta! Tuo väite todistaa vain, että suomalaisen mielikuvituksen erikoisuutta, sen metafyysillistä tuijotusta, yhtä vähän kuin sen kultaisina kangastelevia auerpilviäkään, ei ole vielä esteettisesti kyllin tutkittu eikä viety yleisinhimilliseen kirjanpitoon. Nykyaikainen ranskalainen kirjallisuus, nykyaikainen saksalainen tai tanskalainen kirjallisuus on köyhä mielikuvituksesta, mutta ei suomalainen. Vaikka mielikuvat eivät siinä ehkä muodostukaan yhtä havainnollisiksi ja täsmällisesti rajoitetuiksi kuin usein länsimaisessa kirjallisuudessa, ovat ne siinä kuitenkin aina olemassa, milloin kaiken yllä leijailevana yleisenä mielikuvituksellisena koristeellisuutena, milloin kaiken alla piilevänä merenalaisena koralliriuttana, jonka päälle harvojen käsitteiden fauna ja floora ovat vasta vaivoin ja vitkaan muodostuneet.

Käsitteiden, käsitteellisten ajatusten ja suurien, ihmiskuntaa halkovien ajan-aatteiden puutteesta voitaisiin suomalaista kaunokirjallisuutta ehkä paremmallakin syyllä syyttää, mutta ei mielikuvien. Niihin nähden on meillä ainakin ennen vallinnut suoranainen runsauden pula. Jos olot siinä suhteessa olisivatkin ehkä entisestään jonkun verran muuttuneet, jos suomalainenkin kirjallisuus ehkä vihoviimeisinä vuosina olisi käynyt järkeilevämmäksi ja käsitteellisemmäksi, todistaisi se vain, että Lapin kesän yleinen laki silläkin alalla toteutuu järkähtämättömästi.

Kesä menee meillä ohitse kuin varjo, lapsuus ja nuoruus kuin kuvajainen. Mitä on sitä heijasteleva kirjallisuus sitten? Varjon varjoa, kuvan kuvajaista. Toiset ehkä häpeävät lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa tuotantoa. Omaan päähäni ei se ikinä ole pälkähtänyt, kaikista tuon tuotannon ilmeisistä heikkouksista ja kömpelyyksistä ollenkaan huolimatta. Minulle ovat sen-aikaiset runoni yhtä monta päiväkirjan lehteä, joiden kautta voin seurata entisiä kehityskausiani, herättää haudastaan niin monta manalle mennyttä mielikuvaa ja tunnelmoida itseni jälleen lapseksi tai nuoreksi, alakuloiseksi tai toivorikkaaksi, nöyräksi tai uhmailevaksi, miten milloinkin ja missä milloinkin joku säe tai sanakuvio muistoon jolkahtaakin.

Ja silloin täytyy minun myöntää, että Kajaanin aikuiset kuvitelmani ovat vielä tälläkin hetkellä ehkä rakkaimmat minulle. Ihminen näkyy siis siinäkin suhteessa palajavan takaisin ensimäiseen rakkauteensa...

Ainakin sen aikaisiin mielikuviin. – Näen kaupungin varhaisen talvi-aamun hämärässä. On pakkanen, tulipalo-pakkanen, ehkä kolme-, neljäkymmentä astetta, niin että lumi, ilma ja kaikki esineet helähtelevät. Kaupungin ahkerat porvarit availevat jo puotejaan, toiset lakaisevat itse portaitaan, kuuluu toisaalta kiihkeä lapion ääni. Pojat ja tytöt kiiruhtavat kirjat kainalossa kouluihinsa, vanhan-aikaisten pulpettiensa ääreen, pieniin, ummehtuneihin luokkahuoneisiinsa, jotka eivät ole suuremmat tavallista kamarinlattiaa... On kovin kylmä. Täytyy juosta niin paljon kuin jaksaa, korvanlehtiä kihelmöi, ei ole ollut aikaa vetää hyvin päänsä yli edes pientä lammasnahkaista naapukkaansa ja palttoo on harvinaisuus... Kuitenkin ehtii silmä sivumennen talvisen aamun salaperäisen kauneuden tajuamaan, korva kuulemaan yli muiden heräävien äänien kosken ikuisen kuminan, joka on sama kuin eilisenkin illan kimmeltävässä, kuutamoisessa, jääkaarisessa tarunjättiläisyydessään...

Suuret, punertavat savukiehkurat nousevat jokaisen talon katolta, jokaisen talon takassa räiskyvät kirkkaat koivu- ja kuusipuut, joita ei täällä ääretönten metsämaiden keskellä polteta sylyyksittäin, vaan sylittäin... Kuinka? Mitä? Eikö kuljekin joku niiden päällä, noiden kultaisina kangastelevien savukiehkuroiden, yli tämän heräävän, talvihämäräisen korvenkaupungin, niinkuin ajatus ... niinkuin aavistus ... niinkuin koulupojan romantisoiva mielikuva elämästä, jota hän ei ole vielä kokenut, ja onnesta, joka ehkä ei ole koittava hänelle milloinkaan?... Eikö vilkahtanutkin siro nilkka tuolta punapilven päältä, piirtynyt hoikka, vielä keskenkasvuinen vartalo kohti taivaan korkeutta, haihtunut kuin haave valkeana kesä-yönä, jättänyt jälkeensä vain kipeän tuskan ja kaihomielen, kuin saavuttamaton ihanne turhaan itkevään, turhia tavoittelevaan ihmissydämeen?... Paistoi ainakin kaksi tummaa ja tutkivaa silmää sinne, kaartui kauneus kahden pitkän silmäripsen, heijastui kahden punaisen huulen helo niinkuin kahden marjan tuntemattomista mäkirinteistä ja marikoista?...

Vain tuokion, vain sekunnin sadannes-osan...

Mutta se oli ollut kuitenkin, se oli käynyt kuitenkin ... fantasian ikuinen impi, kultaisten mielikuvien kuningatar ... kulkenut yli talvihämäräisen korvenkaupungin ... katsonut sykkivään, aavistelevaan ihmissydämeen...

Käyn kenties hiukan hentomieliseksi. Syy siihen on yksinomaan minun, eikä totisesti sen kajaanilaisen tulipalo-pakkasen, missä mielikuvien kultaiset immet ovat katsoneet hyväksi minulle oikeastaan joskus myöhemminkin esiintyä.

Luonnollisesti en siihen aikaan voinut vielä ajatellakaan antautua yksinomaan kirjailijaksi ja kynällään eläjäksi. Tuo ajatus kypsyi minussa vasta myöhemmin, mutta kylläkin jo koulupoikana, mitä enemmän tutustuin maan kirjalliseen elämään yleensä ja etenkin omiin mahdollisuuksiini, kenties siihen aikaan vielä kylläkin monipuolisiin, mutta vaikeasti yhdistettäviin minkään muun ammatin tai elinkeinon kanssa. Nyt alkoi myös todellakin vakava taiteellisen valmistuksen ja työnteon aika. Uskottakoon sitä nimittäin taikka ei, mutta totuus on kuitenkin omalta kohdaltani se, että olen kirjoittanut hirveät määrät Suomen metsiä paperikoriin, vaikka arvostelijani yleensä ovatkin väittäneet, että olen varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottunut käyttämään yksinomaan kirjapainoa paperikorinani. Onhan ehkä joskus voinut sellainenkin turmio tapahtua. Mutta ainakin koulupoika-aikani kului melkein yksinomaisesti itsetietoiseen, itsepintaiseen taisteluun kielellisten ja teknillisten vaikeuksien kanssa, joita en sitäpaitsi ole voittanut enkä toivottavasti tule koskaan voittamaan, joskin itse tekotavan käsite on ehkä jonkun verran avartunut ja syventynyt vuosien vieriessä minulle. Samassa määrin on tuon työn rinnalla avartunut ja syventynyt käsitykseni suomenkielen melkein rajattomista runollisista mahdollisuuksista. – Mutta olihan aikomukseni tässä yhteydessä puhuakin vain koulupoika-ajoistani.

Niiden muisto yhtyy mielessäni aivan erottamattomasti erään toisen kaupungin mielikuvaan, Hämeenlinnaan nimittäin, jonka hymyilevä ympäristö ja luonto eivät suinkaan olleet omiaan sieluuni mitään paukkuvia tulipalo-pakkasen tunnelmia syövyttämään. Nehän olivat kainulaisiin vertauskohtiinsa nähden suorastaan troopillisia. Siksi en muistakaan mitään talvisia kuvia sieltä, vain syksyisiä ja keväisiä, lämpimästi läikähtäviä vedenselkiä, korkeina pilaristoina kohoavia puistokujia, minulle outoina ojentuvien kukkien ja hedelmien runsautta, kellertäviä viljavainioita, varallisuutta, väkirikkautta, iloa ja ihmisiä... Täällä kehittyi maakunta-kieleni todelliseksi suomalaiseksi kirjakieleksi. Täällä karisi minusta pois jotenkin tarkkaan myöskin se nurkkapatriotismi, jolla tavallisesti on yhtä vähän tekemistä todellisen kotiseutu-rakkauden kuin kiihkokansallisella natsionalismilla syvemmän ja inhimillisemmän isänmaanrakkauden kanssa.

Hämeenlinnan vanha puistoparka siis! – En ole epäkiitollinen sinulle, vaikka tuskin tänäkään päivänä osaan vaahteraa poppelista erottaa. En ollut luotu luontosi tutkijaksi, mutta jo paremmin sensijaan tummina kaartuvien siimestesi ja romantisten tunnelmiesi tajuajaksi. Oli taikaa ilmassa siellä, riippui oksilla onnen unelmia... Mielikuvat eivät olleet ehkä enää yhtä määrättömiä ja epämääräisiä kuin ennen, mutta sensijaan kirjallisempia ja kriitillisempiä. Mitkään suuret elämäntotuudet eivät myöskään tilaa utuisilta unelmilta ja tunnelmilta kiistelleet, helottivat vain kaukaa kuin Hämeen helavalkeat ystävällisten harjujen ja vienojen vesien poikki...

Ainakin joku sävelmä, joku rytmi tuosta kaikesta lienee jäänyt jäljelle lapsuuden- ja nuoruudenaikaiseen runouteeni.


Entä Helsinki? Eikö sillä siis ole mitään kirjallisesta kehityksestäni kerrottavaa?

Kyllä, epäilemättä paljonkin. Mutta koska se ei vielä täydelleen ole muodostunut minulle yksinomaan muistojen kaupungiksi ja koska en muutenkaan arvattavasti ole voinut arv. albumitoimikunnan tahtoa aivan kirjaimellisesti noudattaa – siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tuhlannut tämäntapaisen kirjoitelman mielenkiinnon, ainakin omalta osaltani, jo jotakuinkin tarkkaan viimeisen runovihkoni esipuheeseen – pyydänkin nyt lopettaa tähän. Helsinki heleyksineen saakoon joskus oman ja seikkaperäisemmän biografiansa.

Eino Leino.


Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.