Mullan ja veren kevät

Mullan ja veren kevät Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Sinä lähdit, mummoni, viime matkallesi

ihan lopulla menneen vuoden huhtikuun,

kun ryhdytty juur oli pihojen lakaisuun

ja maantien varrella helisten hyppi vesi.

Tulin kotiin. Pirtissä vanha myrtti kukki

kuin entisin keväin, posliiniruukussaan.

Mut ullakon etäisimpään sopukkaan

oli kannettu uuras seuralaises rukki.

Hyvä kynttilän onhan sammua aamun koittoon.

Hyvä sen joka lieden tulta on vaalinut

monin vuosikymmenin, uskonut, rukoillut,

hyvä sen on nukkua kottaraisten soittoon.

Joki takaisin virtaa äitinsä meren syliin.

Tomu mullasta noussut on mullassa autuain.

Jyvä pellossa nukkuu, oraan osa vain

on viheriöidä, kun pääskyset palaavat kyliin.

Minun on kuin äänesi, mummo, kuulisin maasta:

»Maan elämän elin, ja nyt olen itse maa.

Sinun vuorosi vielä on suvea odottaa.

Lumi eikö jo sulanut pihalta, kotihaasta?

Polun vartta jo eivätkö kevätpurot juokse?

Mäen kupeelta eikö jo kohoa vuokon pää?» –

Minun silmäni polkua tuijottamaan jää:

Se elämän luotako vie vai elämän luokse?

Olen sairas. Mitä jos enää en parantuiskaan?

Mitä jospa en enää kevättä toivokaan?

Minä kumarrun puoleen paljastuvan maan,

»rakas mummo, rukoile puolestani!» kuiskaan.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.