Murhaaja

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Murhaaja.
(Suomennos).
Kirjoittanut Maurice Montégut


Istuimme yhdessä eräänä iltana, muutamat toverukset. Jokainen veti muistojensa komeroista hauskimpia juttuja mitä oli elämässään kokenut.

Oli lörpötelty jo hetkinen aika, kun tuli seurueen voimakkaimman ja suurimman miehen, ystävämme Rodomontin vuoro.

Hän kertoi:

– Minun juttuni ei koske pikku naikkosia eikä petettyä aviomiestä – sellaisia juttuja on jo tänään kuultu kolmisenkymmentä. Enhän tahdo kieltää että naiset ovat hauskoja, mutta hullunkurista on kuvitella, että he muodostaisivat elämämme ainoan vetovoiman. Se on hullunkurista, herrani, ja sitä paitsi se on vaarallista, sillä se on samalla tunnustus, että heitä paitsi olisimme synkkiä, hermostuneita ja epämiellyttäviä olentoja, joilla ei ole Juonteessa päivänpaisteen kipinää eikä hituistakaan mielikuvitusta – mutta se ei olo totta! Milloinkaan ei mies ole enemmän oma itsensä, toimintakykyisempi, kekseliäämpi ja nerokkaampi kuin ollessaan ypösen yksinään ja kerrassaan vailla kaikkia suhteita naisten kanssa. Heti kun nainen on mukana pelissä, muuttuu mies paikalla: nerokkaimmasta miehestä tulee tyhmin hölmö. Sellainen on sääntö. Vastenmielistä se on tunnustaa, mutta se on kuitenkin niin. Ette kait luule minun aikovan tässä pitää esitelmää naisvihasta? Sitä en ole uneksinutkaan. Tahdon vaan sanoa että olen kokenut, jännittäviä ja hauskoja seikkailuja, ilman että nainen on ollut juttuun sekotettuna. Kerran minulla on ollut tavattoman hauskaa kahdestaan miehisen miehen kanssa. Naurakaa jos haluatte, ystäväni. Vakuutan että minä tulen nauramaan viimeiseksi... Kas tällainen on juttu.

Ei se ole vanha. Se tapahtui toissa kuukauden lopulla. Ennen tammikuun 23 p:vää tiesin tuskin mitä hauskuus tahtoi sanoa, mitä se merkitsi että olla oikein sydämmensä pohjasta iloinen. Sinä päivänä opin oikein perinpohjin tunteinaan tämän mielentilan, enkä unohda sitä koskaan.

Noin puoli vuotta olen asunut ihka uudessa talossa ihan uusimman muotisessa, kaikilla nykyajan mukavuuksilla varustettuna – hissi, kylpyhuone, sähkövalo j. n. e. – rakennettu sille alalle, missä ennen oli Montmarten kaasulaitos. Osoitettani en huoli teille antaa, sillä sitä en tee koskaan pakotta... No niin, minä olin ensimäinen vuokralainen tässä uutisrakennuksessa; milloinkaan en ole pelännyt asua uusissa huoneissa, enkä myöskään pelkää kosteutta, sillä kun olen puhaltanut kolmasti muuriin on se kuiva. Niin minä siis olin ja olen edelleenkin tämän komean ja kallisarvoisen rakennuksen ainoa asukas. Yksistään minun ilokseni sen käytävissä vinttikonieroihin asti palaa loistava sähkövalo puoliyöhön asti. Syvä ja ihana hiljaisuus ympäröi minua pitivät ja yöt, mutta erittäinkin yöt. Mahdoton on kenenkään asua mukavammin ja vapaammin kuin minä; portinvartiakin kaiken lisäksi on tuiki kuuro ja vanha kuin maailma. Tästä kaikesta selvenee teille, kuinka ihmeelliseltä minusta tuntui kun yöllä 22 ja 23 p:vän välillä tammikuuta heräsin pieneen kolinaan...

Anteeksi annettavan veikistelevästi Rodomont piti pienen paussin kertomuksessaan, niinhän tekee jokainen hyvä kertoja, joka tietää että hänen sanojansa jännityksellä kuunnellaan. Hän huomasi kuinka uteliaina he kuuntelivat ja huomasi että yksi ja toinen oli jo kalventunutkin hieman... Ja hän jatkoi:

– Heräsin pieneen kolinaan. Tiedätte minkä merkityksen tällaiselle kolinalle antaa, kun ympärillä muuten vallitsee yksinäisyys, hiljaisuus ja pimeys. Tiedätte että silloin hypähtää ylös joka lattiaparren tai huonekalun naksahduksestakin ja huolestuneena kuuntelee sitä omituista rasahdusta, joka syntyy pesässä hiilloksen hehketessä. Kuuntelee, kohoo ylös, kuuntelee, tuntee kylmän hien otsallaan, kuulee oman sydämmensä sykkivän... Tyyntyy sitte vähitellen: »turhia luuloja», puhuu itselleen, »ei se merkitse mitään», ja muutaman minuutin perästä nukkuu uudelleen. Mutta niin ei käynyt minun. En ole hermostunut, enka kuluttanut aikaa oman sydämineni tykinnän kuuntelemiseen. Ääni, jonka olin kuullut ei ollut lattiapartten natinaa eikä uunissa hiiltyvien puiden synnyttämää, se oli aivan toista ja kuului parvekkeen ovelta. Tiesin mitä minun oli tehtävä: laskin vasemman käteni sähkövalolampun näppäimelle ja oikeaan otin revolverin, jota aina pidin yöpöydälläni. Tunsin itseni täysin rauhalliseksi ja puhelin itsekseni: Tässä on tosi kysymyksessä. Olen varma että joku henkilö on parvekkeellani; hän on kavunnut muurarien rakennustelineitä myöten rakennukseen jota paraillaan valmistettiin minun asuntoni vieressä. Hän on hypännyt sieltä parvekkeelle ja on nyt ikkunani takana... Hän on jo leikannut ikkunani rikki ja murtanut sen sisälle ... hän on jo pistänyt kätensä sisälle ja avaa nyt oveani auki. Ahaa, nyt se onnistui, nyt hän jo seisoo kynnyksellä, tunnen kylmän vedon avoimesta ovesta ja kuulen oviverhojen kahisevan vedossa... Selvää on että se on ihminen, jonka ammattina on rikokset kaikki on suoritettu niin mestarillisesti. Hauskaa on nähdä millainen hän oikein on...

Äkkiä väänsin sähkönäppäintä – huonetta valaisi häikäisevä valo.

Kynnyksellä seisoi rosvo, parainta laatua. Hän peräytyi valon nähtyään ja otti samalla veitsen taskustaan... Seisoin keskellä lattiaa ihka alastomana, ettei rosvossa olisi syntynyt epäilyksiä minun ruumiin voimieni suhteen; ja revolveri kädessäni, sen suu hänen päähänsä tähdättynä komensin valokuvaajan tyynellä äänellä:

– Aivan hiljaa, jos saan luvan pyytää.

Uusi tuttavani seisoi hämmästyneenä. Hän mutisi ainoastaan: »Piru vieköön, synti olisi sanoa että minua vetelee... Mitä pitikään minun täällä tehdä?

Tarkastelin häntä. Hän oli inhottava, kylmä hiki pusertautui hänen otsallensa ja siihen liimautuivat hiukset kiinni. Ne olivat murhaajan tavalliset piirteet, sellaisen, joka yhtenä päivänä tekee murhan saaliinhimosta ja toisena murhaa vaan murhataksensa. Rikoksen teko oli hänelle ikäänkuin luonnollinen vietti ja hän janosi voita. Tällä ihmisellä oli ainakin parikymmentä murhaa omallatunnollaan.

Olisinko armelias ja antaisin hänen mennä? En, sillä silloin olisin melkein ollut hänen rikostoverinsa. Ja hän olisi tehnyt yhä uusia murhia. Minun velvollisuuteni oli ampua luoti rosvon otsaan ja vapauttaa ihmiskunta tällaisesta pahantekijästä. Mieleni toki kumminkin kiusata häntä hetkisen sitä ennen. Tahdoin leikkiä niinkuin kissa hiiren kanssa. Sanoin hänelle:

– No, poikaseni, istuhan ja ole niinkuin kotonasi. Vai etkö viihdy täällä? Toivotko takaisin kadulle?

Hän mutisi hampaittensa raosta ja katseli minua kulmainsa alta:

– Kuulkaa, herra, voitte kernaasti laskea minut menemään... Tunnustan ettei minulla täällä ole mitään tekemistä. Täällä on vallan liian hienoa; en ole tottunut sähkövaloon...

– Vai niin, että tahtoisit pois. No mene sitte!

Hän astui ovea kohti. – Ei sitä tietä. Mene samaa tietä kuin tulitkin, ikkunan kautta, mutta et saa kavuta parvekkeen syrjää etkä käyttää rakennustelineitä hyväksesi. Sinun pitää hypätä ikkunan kautta; onhan se sinulle helppoa, joka olet niin notkea ja pehmeä.

Hän huusi kauhistuneena:

– Hypätä? Pitääkö minun hypätä ? Kolmannesta kerroksesta. P... vieköön! Tahdotte siis että minun pitää taittaa niskani?

– Oikein arvattu, poikaseni. Kohotin revolverini ja ajoin hänet askel askeleelta parvekkeelle.

Hänen kasvonsa muuttuivat vihertäviksi. Hän alkoi käsittää ettei enää ollut mitään pelastuksen toivoa. Hän kumartui parvekkeen syrjän yli ja mittasi katseellaan syvyyttä.

– En voi, hän sanoi hetken epäiltyään. Tehkää minulle mitä tahdotte! Jännitin revolverini hanan. Katseeni puhui selvää kieltä. Hän heittäytyi parvekkeen aidan yli sanaa sanomatta ja putosi alas kuin raskas käärö.

– Onnea matkalle! hymähdin ja suljin ikkunan... Mutta sinä yönä en voinut nukkua, silla kuulin rosvon henkitoreissaan korahtelevan kadulla; hän kuoli vasta aamulla. – Ja kaiken lisäksi olin hankkinut itselleni kelpo nuhan!


Lähde: Työmies 11.7.1899.