Murhaaja (Juškevitš)

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Murhaaja.
(Suomennos Työmiehelle).
Kirjoittanut Semjon Juškevitš


– Niin – alkoi haudankaivaja Mikko pitkän vaitiolon jälkeen – se tapahtui seuraavalla tavalla:

– Vasta elämää alottelevan kaupunkimme monien merkillisyyksien joukossa, aivan keskellä katua, missä juutalaissairaala sijaitsi, seisoi ikimuistoisista ajoista asti kaivo.

Vanhat ihmiset kertovat, että tämän kaivon olisivat kaivaneet jotkut hurskaat turkkilaiset erään ylhäisen mahtavaa maanmiehensä muistoksi. Mutta sitten kun uusi asetus tunki tieltään turkkilaiset, joutui tämä kaivo huonoon kuntoon. Oli olemassa ihmisiä, jotka väittivät silmin nähneensä, kuinka sairashuoneen kivijalan alle haudattu mahtava turkkilainen astuskeli kaivolle, jossa sitte vietti yönsä aamuun asti ja valitteli. Ei tarvinne mainitakaan, että typerät ihmiset lakkasivat käyttämästä kaivon vettä ja vieläpä sen ohi pelolla kulkivat keskellä päivääkin. Sen ajan vedenkuljettaja-ammattikunnassa oli kuitenkin ukko, jota ei saanut tuollaisilla jutuilla pelotetuksi. Tämä peloton vanhus oli muuan tunnettu vedenkuljettaja Nuhim, kotoisin Litvasta, tanakka kuin karhu ja äkäinen kuin kahlekoira. Tällä Nuhimilla oli yksi ainoa poika, noin viisikymmen vuotias, jolle luultavasti leikin vuoksi oli kasteessa annettu nimi Leivo. Jälkeenpäin kyllä ihmiset korjasivat tämän virheen ja niinpä häntä viisikymmen-vuotiaanakin kutsuttiin Leivoseksi eikä Leivoksi. Minun täytyy myöntää, että sellaista onnen hylkäämää raukkaa, en ole elämässäni tavannut en ennen enkä jälkeenkäänpäin. Jättiläismäistä isäänsä hän ei missään suhteessa muistuttanut. Nuhim oli voimakas, arvokas ukko, jonka edessä kaikki vapisivat, ja hänen jymisevän äänensä kuultuaan kalpenivat kaikkein uskaliaimmat ja vahvimmatkin. Leivonen sitävastoin oli pieni, vähäpätöinen mies, pelkurimainen, kuin kolmivuotias lapsi. Hänen olennossaan ei ollut mitään suurta: silmänsä olivat pienet, jotka aina räpyttivät, pienet kädet, harmaat, lyhyet hiukset silmillä, hoikka kaula väärillä olkapäillä. Isällä menestyi kaikki, vaan Leivosella ei, sillä hänen eukollaankin oli sellainen omituinen luonne, ettei sitä toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Lapsia oli Leivosella yksitoista, eikä syyttä pidetty tätä perhettä kaupungissa esimerkkinä siitä, kuinka voi ihminen tulla rangaistuksi, vaikkapa itsessään olisikin aivan viaton.

Ammatiltaan Leivonen oli viuluniekka; hän soitti viulua vasemmalla kädellään, kun hän oli syntymästään saakka vasenkätinen. Kuinka Leivonen soitti, sehän on toinen asia, mutta minä vannon kaikkein pyhimysten nimessä, että jos Leivonen ei olisi soittanut edes vasemalla kädellään, niin varmaankin puolet meidän juutalaistytöistämme olisi jäänyt vanhoiksipiioiksi.

Leivonen oli Väärän Smerelin hääorkesterissa ensi viulun soittaja. Tämä Väärä Smerel oli omalta osaltaan myös merkillinen mies. Hän oli ainoa juutalainen, kaupungissamme, jonka naaman oikea puoli ei katsellut Jumalan luomakuntaa silmällä, vaan likaisella, mustalta laastarilapunpalasella.

Tämän Smerelin palveluksessa, joka laastarin vaikutuksesta ärtyisänä – se näet oli estänyt häntä neljännes vuosisadan aikana näkemästä tätä ihanaa luomakuntaa – työskenteli Leivonen. Työ oli todellista pakkotyötä. Kello kolme kokoonnuttiin hääsaliin odottamaan morsiamen tuloa ja silloin alkoi soitto, joka päättyi vasta seuraavana päivänä, usein vasta illalla. Koko tämän ajan, tuskin ennättäen syödä, täytyi hangata sellaisella ahkeruudella, niinkuin Smerel tällä kertaa ei lykkäisikään palkanmaksua pitkälle penkille vaan heti lystin loputtua avaisi kukkaronsa. Kello kaksitoista yöllä, ennen hääillallista, alkoi suuremmoinen hetki. Mitenkähän minä sen kuvaisin teille? Millä väreillä esittää hetken juhlallisuutta, kun arvoisa Smerel nousten tuoliltaan, josta hän kuin yksisilmäinen kotka tarkasteli iloitsevia nuoria juutalaisia, piirteli käyrällään ilmassa käskyänsä, että soittokunnan tuli esille loihtia poloneesikutsua. Entäs sitte? Sitten kuivattuaan hien punasella fulääriliinalla liikutetuilta kasvoiltaan, teki hän Leivoselle silmällään merkin, joka tarkotti mitä vaan tahdotte: jaa ja ei, ja mene hiiteen, ja istuhan, Leivoseni, tähän minun paikalleni. Ja kun Leivonen, otettuaan käyrän vasempaan käteensä, istahti nöyrästi esimiehensä tuolin laidalle, otti rauhottunut ja tyyntynyt Smerel käteensä koppahattunsa ja alkoi rauhattomiksi käyneiden herrojen keskuudessa kerätä siihen rahaa ja voi toki! – mitkä sanoin selittämättömät makeat tunteet silloin kirkastivatkaan hänen kasvojaan! Näytti niinkuin Smerel tällaisena hetkenä olisi unhottanut keuhkonsa, niin rauhallisesti lepäsi paita hänen leveällä rinnallaan – ja näytti myös siltä kuin koko hänen elämänsä olisi siirtynyt tuohon ainokaiseen silmään, joka aivan pyrki päästä irtautumaan, lentääkseen jokaisen herran taskunpohjia tutkimaan... Leivonen taas tällä välin nälkäisenä ja unisena soitteli vaistomaisesti jotakin surunvoittoisaa, aivan kuin hiljaisilla, valittavilla soittonsa sävelillä olisi kertonut kaikille, kuinka iloton ja kauhea hänen elämänsä on...

Eräänä iltana – muistan sen olleen loppupuolella kesää, jolloin kuun on tapana olla suurena ja kirkkaana, istuivat ikävissään penkillä sairashuoneen apteekin luona taloudenhoitaja, tarkastaja ja apteekkari. Minä joka palvelin sairaalan ruumishuoneessa, olin tavallisuuden mukaan heidän kanssaan, sillä kukaan muu ei osannut näitä toveruksia saattaa hyvälle tuulelle, kuin minä. Silloin minä osasin hyvästi tanssia, olin vikkelä koirankoukkuja löytämään tunsin koko joukon kauniita juutalaislauluja, joita lauleskelin paremmin kuin yksikään juutalainen maailmassa. Mutta tänä onnettomana iltana minä en lainkaan ollut hyvällä tuulella eikä minun onnistunut saada heitä iloiseksi. Kaikki kolme he istuivat juroina ja äänettöminä. Autiot, ikäänkuin kalman siveltämat kadut väsyttivät katsojaa. Pysyttelin loitommalla, pelkäsin heidän vihaansa ja varsinkin tarkastelin taloudenhoitajaa, joka ikävästä näytti ihan raivostuvan.

– Emmeköhän pieksäisi Mikkoa? – kuului äkkiä hänen ankara äänensä, ja hän odotti minua. Minä aivan hätkähdin säikähdyksestä. »Pieksää minua! Kyllähän tuolta riivatulta», juolahti mieleeni, »kaikkea syntyy! Ennen olisin valmis joutumaan tuulimyllyn siipien alle, kuin tuon kynsiin.»

– Miksikä minua pieksäisitte? – kysäsin varovasti varmuuden vuoksi hiljaa peräytyen.

– Se huvittaisi minua, sillä olen ikävästä aivan kuolla – vastasi hän.

– Etteköhän haluaisi, herra taloudenhoitaja – aloin minä arasti – kuulla laulua siitä »Kuinka köyhä mies pankolla istui».

– Laulusi kyllästyttävät jo. Nisenson – kääntyi hän apteekkaria puoleen – mitä te ajattelette tuosta pieksämisehdotuksesta?

– Odottakaa – vavisten. – Tahdotteko niin kerron, kuinka olin sotamiesottoa karussa kymmenvuotiaana Ja kuinka vedin nenästä kahta viekkainta urkkijaa?

– Johan tuo juttu on kuultu.

– Kyllä minä todellakin annan sinulle selkään.

– Kyllä minäkin olen valmis ensimäisen vastaantulijan kimppuun hyökkäämään, puuttui puheeseen apteekkari polviaan hieroen,

– Kirottu ilta – jupisi tarkastaja – jospa lempo lähettäisi tänne jonkunkaan hirtehisen.

– Odottakaahan. – Taloudenhoitaja hypähti pystyyn ihastuneena uudesta päähänsä pälkähtäneestä asiasta – mieleeni juolahti toinen aate. Jollei Mikko viidenminutin kuluttua mitään keksi, niin leikkaan häneltä parran. Ota vaan, Mikko, kello ja ala laskea – kehotti hän kylmästi ja ojensi minulle kätensä.

Asia sai huonon käänteen. Taloudenhoitajalla ei ollut tapana laskea leikkiä tällaisissa tapauksissa ja minä näin jo hänen silmistäänkin, ettei tästä nyt hyvä seuraa.

– Herra taloudenhoitaja – huomautin minä surkealla äänellä... ja aloin samalla kuulostella.

– Mitä? – kysyi hän, niinikään terottaen kuuloaan.

– Joku taitaa tulla. Kuuletteko?

Aloimme kaikki kuulostaa. Joku läheni todellakin. Hetken kuluttua näimme, että kaivosta alkoi edetä ihmisolento, joka aroin ja huojuvin askelin lähestyi meitä.

– Jokohan olisi turkkilainen? – sanoin minä viattomasti.

– Mene hiiteen – suuttui arkaluontoinen apteekkari.

Mies lähestyi meitä ja minä tunsin hänet heti.

– Leivonen – huudahdin minä ihmetellen.

– Leivonen – virkoi yhteen ääneen apteekkari, taloudenhoitaja ja tarkastaja – mikä sinut tänne toi?

– Leivonen on – vastasi viulunsoittaja surullisesti päätään nyykäyttäen, aivan kuin häntä olisi ahdistanut.

– Mitä asiaa sinulla on täällä? – kysyin häneltä – etkö sinä tänään soittelekaan?

– Minä tulin, Mikko, pyytämään lääkettä, sillä nyt sairastui vaarallisesti toinen lapsistani.

– Mitä sinä tarkotat toisella? – sanoin minä epäluuloisesti tarkastellen häntä. – Onko toinen jo parantunut?

– Johan se parani – vastasi Leivonen huoaisten – eilen aamulla tuo kuoli.

– Mitä Leivonen, onko lapsenne kuollut? – kysyi tarkastaja.

– Kuolihan se, herra tarkastaja, Jumalan kiitos, kuoli. Ja ehkempä se parempi olikin – lisäsi hän.

Hän puhui kuin horrostilassa, näivettyneestä, yksitoikkoisesti ja kaikesta näkyi, että hän oli kovin uupunut ja tuskin pysyi jaloillaan. Mutta puhuessaan hän näytti elpyvän. Niinpä hän, tarkastajan ystävällisen kyselyn johdosta, alkoi vapisevalla äänellä kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut.

– Kuinka julmia sanoja onnettomuus kuiskailee – virkkoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. – Ainokaiset, joita minä maailmassa rakastan, ovat lapseni. Olen saanut paljon murhetta kärsiä ennen tyttäreni kuolemaa, että olen kernas Jumalaa kiittämään lapseni kuolemasta. Oo, herra tarkastaja, jospa olisitte hänen tuskiansa nähnyt, kuinka hän käsiään ojensi minulta apua pyytäen. Nyt hän kuoli, mutta minä en sittekään tiedä, mitä minun olisi tehtävä, mitä, hyvä Jumala? Ansioni ovat Smerelin tallessa, eikä meitä ilmaiseksi kukaan ruoki, nyt olisi tyttö haudattava, mutta tallessa ei löydy, sen vannon, vaskista kopeekkaakaan. Ruumis löyhkää niin, ettei huoneessa voi asua ja meidän täytyy oleskella taivasalla. Ei olo millä haudata. Toinen sairastui. Mistä saada lääkkeitä? Kuka ansiolla kävisi? Sanon teille totuuden: minun on niin paha olla, että olin vähällä heittäytyä kaivoon.

Me kuuntelimme äänettöminä. Leivonen pani kätensä kupeilleen ja loi katseensa maahan, joka näytti kellertävältä kuunvalossa.

Äkkiä nousi taloudenhoitaja seisoalleen, löi apteekkaria olkapäälle, otti taskustaan kymmenruplasen ja sanoi:

– Kas tässä Leivonen, kymmenen ruplaa ja itsestäsi riippuu jos tahdot rahanomistajaksi.

– Herra taloudenhoitaja – sai hän huudahdetuksi.

– Itsestäsi riippuu – toisti tämä. – Sinähän et ole, sen minä tiedän, pelkuri, ja siksi ei ole asia eikä mikään käydä ottamassa rahat ruumishuoneesta, jonne Mikko ne saa panna. Suostutko?

– Sepä vasta ajatus – ilostui apteekkari ja löi vuorostaan taloudenhoitajaa selkään. – Voit, Mikko, tyytyväisyydestä aivan punastua. Sinä, Leivonen, saat kiittää Jumalaa onnestasi. Omasta puolestani tahdon myös sinua auttaa ja siksi lisään vielä kolme ruplaa.

– Hän murahti, kaivoi taskuansa, mutta tarkastaja lisäsi:

– Ei tämä nyt ole inhimillisesti tehty, mutta kun ruumishuoneessa pistäytyminen on vähäpätöinen asia, yhdyn minäkin siihen ja lisään summan tasaiseksi seitsemällä ruplalla!

Minä aivan hypähdin. Kaksikymmentä ruplasta maannut yöni hautausmaalla. Leivonen sitä vastoin ihan lyyhistyi liikutuksesta.

– Kaksikymmentä ruplaa – sopersi hän, milloin ojentaen käsiään taloudenhoitajaan päin, milloin taas ne vetäen pois – onneton minä!

Häntä pelottaa mennä ruumishuoneeseen niin kovin, että vilu karsii ruumista ja saa aikaan rinnassa kovan painostuksen. Mutta mieli teki mennä, vaikka pelottikin, sillä tarjolla oli sellainen rikkaus, ettei hän moista ollut käsissään pitänyt eläissään. Tällähän saisi lapsensa hautaan kunnialla, sairastaneelle tytölle saisi ostetuksi lääkkeitä, elättää itsensä keittoruualla, ostaa perheelle talveksi lämpösiä vaatteita...

– Mutta ehkäpä voisitte niin tehdä – kysäsi Leivonen arasti – että antaisitte viisi ruplaa ja päästäisitte menemään. Minähän pelkään herra taloudenhoitaja, antakaa anteeksi, sillä olen kova pelkuri, en uskalla edes tyttäreni kanssa jäädä huoneeseen, enkä voi katsoa sinne, missä hän makaa. Mitä hyötyä teillä on minun kauhustani? Antakaa ihmiselle apua, että Jumala teitä siunaisi. Tai parempi että olette antamatta. Minähän sitte hirtän itseni murheesta, kun menetin viisitoista ruplaa. Antakaa kymmenen ruplaa ja päästäkää menemään. Minullahan on kuollut lapsi, eikä ole varaa millä hänet haudata. Mitä te minun kärsimyksilläni teette? Antakaa kymmenen ruplaa ja ajakaa matkoihini. Kepittäkää, että lähtisin. Minähän kuolen pelosta ruumishuoneessa.

Hän vaikeni hetkiseksi ja ikäänkuin punnitsi uudestaan ehdotusta.

– Ei, antakaa olla – kuului kiljahdus hänen huuliltaan. – Minä menen. Pankoon Mikko rahat sinne. Minä koetan voittaa pelkoni.

Hän seisahtui, alkoi taas puhua, katkasi puheensa ja oli kovin surettavan näköinen töksähteleville liikkeineen. Taloudenhoitaja ei häntä edes kuunnellut, vaan kuiskasi minulle pari sanaa korvaan ja asia oli sillä reilattu. Kun minä palasin ruumishuoneesta, jossa olin tehnyt käskyn mukaan, oli Leivonen suunniltaan. Hän värisi ja höpisi jotakin käsittämätöntä, aivan kuin olisi kiistellyt jonkun näkymättömän vihollisen kanssa.

– Saat mennä, Leivonen – sanoin minä, ravistaen häntä olkapäästä – rahasi odottavat sinua. Ne ovat ikkunalla, heti oikealla kädellä, kun ovesta tulet sisään!

– Meno, meno vaan – toistin minä, kääntäen kasvoni pois hänestä.

Minä saatoin hänet apteekin takaoven kautta ja näytin tien, joka johti pitkään ja haudan synkkään puistoon.

– Mikko, Mikko hyvä – kuulin hänen vapisevan äänensä ja kaksi kylmää kättä painui olkapäilleni.

– Mene, mene nyt – vastasin hänelle tylysti ja vapauduin hänestä.

Hän huokasi ja läksi. Hetken kuluttua olimme kaikki puistossa ja seurasimme jokaista hänen askeltaan.

– Huonon leikin olemme ottaneet leikkiäksemme – mutisi äkkiä tähän kyllästynyt tarkastaja – raukka voi järkensä menettää; ei tämä ole lainkaan inhimillistä.

– Äh – vastasi taloudenhoitaja tylysti – olette huomautuksinenne aivan sietämätön. Ei ole mitään syytä peräytyä!

Seisahduimme raskaan tunteen painostamana. Mitä me oikeastaan teemme? Miksi me kiusaamme tuota onnetonta miestä? Mutta Leivonen kiinitti huomiomme toisaanne, emmekä nähneet tehdä itsellemme selväksi tekoamme. Hän seisoi jossain siimeksessä ja höpätti »Kuulo Israel...»

– Raukka – sanoi tarkastaja taaskin. – Ei tämä ole ollenkaan inhimillistä.

– Suu kiinni – ärjäsi vihastunut taloudenhoitaja hänelle korvaan.

Leivosen askeleet kuuluivat toisaalta, ja kummalliselta kuului hämärässä tämän etenevä ja vapiseva ääni.

– Hyvä Jumala – kuului äkkiä valitus ja taas kuului hän hyppäävän pitkin käytävää.

Keskellä puistoa hän taas seisahtui. Me seisoimme syreenipensaan takana vähän matkan päässä ja tarkastelimme häntä. Mitä hän siellä tekee? Mitä tapahtui hänen sielussaan? Mitä hän ajatteli?

Vienoisen tuulen vaikutuksesta alkoivat puiden latvat lepattaa, aivankuin niiden latvoissa olisivat heränneet muiden maiden linnut. Hiekka ja kuivat lehdet valittivat surkeasti jaloissa, joutuivat pyörteeseen kuin myrskyn edellä ja lensivät parvena jonnekin puistossa, jossa oli väljempää ja vapaampaa.

– Hyvä Jumala, kallis isä – kuului taas hänen äänensä ja askeleet alkoivat kuulua rohkeina hiljaisuudessa. Me kiirehdimme, ettemme olisi kadottaneet häntä näkyvistämme, olimme ääneti ja tarkastelimme. Siinäpä puiston laitakin. Tuolla etenee synkkä erämaa, jonka erottaa puistosta matala, ränstynyt seinä, jossa keskellä on pienoinen kappeli ja tuonnempana ikävä ruumishuone.

Ennätimme tuskin vetäytyä piiloon, niin kiivaasti kääntyi Leivonen takaisin. Kului muutamia raskaita hetkiä. Mitä hän teki? Siinäpä hän taas näyttäytyi porttikäytävässä. Seisoo siinä, tuumailee ja sipoo partaansa. Äkkiä tekee hän liikkeen ja astuu edelleen. Me seisomme portilla ja katsomme hänen tekojaan. Hiljaisin, kuulumattomin askelin vilkkuen kaikille ilman suunnille, astuen milloin eteenpäin, milloin taakse, vihdonkin lähestyy hän turmiopaikkaa. Ruumishuoneen ovella hän taas vitkasteli, mutta äkkiä me kuulimme kuinka hän heitti oven selälleen, heti sen jälkeen kuului epäinhimillinen parahdus. Leivonen hypähti pois ovelta ja heitettyään kätensä hajalleen, jäi jähmettyneenä seisomaan, kuin maahan kaivettu... Ruumishuoneesta tuli ulos mies. Kuului vieläkin parahdus, mutta tällä kertaa katkonainen, kaukainen, ja horjuttuaan kaatui Leivonen... Kun me juoksimme hänen luokseen, teki henki jo lähtöään.

Lopetettuaan kertomuksensa vaikeni Mikko-ukko ja vaipui ajatuksiinsa. Huoneessa, jossa istuimme, oli hiljaista. Toverini rykäsi ja rauhallisuus häiriytyi.

Miten joutui sinne se mies, jonka hän näki? – kysyi joku meistä.

Mikko rypisti kulmakarvansa ja otettuaan taskustaan nuuskarasiaa, koputti sitä, avasi kannen, otti hyppysellisen nuuskaa ja vetäsi sydämensä pohjasta ensin toiseen ja sitte toiseen sierameensa. – Kuinkahan joutui sinne?... Kuinka hän joutui sinne?... Kuinka?

Me vaikenimme. Murhaaja oli keskellämme.


Lähde: Työmies 22.7.1904, 23.7.1904.