Murtavia voimia: I luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Murtavia voimia I luku
Murtavia voimia
Kirjoittanut Santeri Alkio
II luku


Oli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla vuonna 1867. Ei missään näkynyt vielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaan lakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta, ajaen eräälle Etelä-Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa joko kirkosta tai likeisistä taloista.

Kirkonkellojen kumea pauke sai hyvin vähän juhlallisempaa muutosta aikaan, sillä niiden äänet tuntuivat kaiuttomina kuolevan jo hautuumaan äärimmäisellä nurkalla. Sitä vastoin paisuva myrsky yhä äänekkäämmin anasti puhevallan ja vaikutuksen. Vanha tuuliviiri multaushuoneen katolla kituutti ja valitti niin kuin senkin olisi ollut vilu. Kirkko näytti melkein tavallista pienemmältä, kun sen rajapiirteet alkoivat kadota sakean lumiryöpyn sekaan. Hautuumaan ympärillä kasvavat halavat, pihlajat ja tuomet huojuivat alastomina tuulen mukana etelää kohti. Suunta näytti niitä ikäänkuin suututtavan, sillä jokaisen syvemmän, pakollisen kumarruksen perästä ne rajusti suoristivat lehdettömät latvansa, ravistelivat ja puistelivat niitä kuin vanhat, kärtyiset ukot hapsiansa.

»Tämä näyttää kauhealta», taikka jotain sen tapaista sanoivat kirkkomäellä toisiansa tapaavat ihmiset. Niitä kokoutuikin huomattavat määrät, mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla. Vanhan tavan mukaan keräysi parvi tyttöjä kirkon eteiseen, missä muutama hymyilemään luotu suu koetti noudattaa luontaista taipumustaan. Mutta hymyily pakeni niin kuin omantunnon tuskissa ja kirkon eteinen jäi pian tyhjäksi.

Kirkkoon kokoutui runsaasti kansaa, kaikkien kasvoilla vakava, totinen ilme. Aamuvirren sävel soi kaiuttomasti ja tuntui ikäänkuin arastelevan sitä terävää, viheltävää ulvahtelemista, minkä ulkona pauhaava myrsky synnytti rikkeimissä ikkunaruuduissa. Hataroista ikkunoista tuprusi lumi kirkkoon, kooten paksuja kinoksia ikkunalaudoille ja synnyttäen hienon lumipyryn niiden tienoilla istuvain ympärille.

Jumalanpalveluksen aikana, jonka kirkkoherra toimitti, oltiin hyvin hiljaa. Pappi ihmetteli seurakuntansa käytöksen muutosta. Nuorilla oli ollut aina niin paljon toisilleen kuiskaamista itse saarnan aikana, nyt ainoastaan harvat päät kumartuivat siinä tarkoituksessa. Pappi otaksui tässä näkevänsä Kaikkivaltiaan mahtavan käden kurituksen seurauksia. Hänen sydämensä heltyi. Yhtäkkiä, itsekään muutosta huomaamattaan, tunsi hän olevansa samaa lihaa, samaa verta tuon kansan kanssa, joka nöyränä, äänetönnä hänen puhettansa kuunteli. Ulkona nyt niin tavattomaan aikaan pauhaava lumimyrsky ja sen omituiset, peloittavat äänet muuttuivat hänen heltyvässä mielikuvituksessaan ikäänkuin välittömiksi Jumalan vanhurskaan vihan ääniksi. Oma syyllisyys, oma osallisuus noiden veljien ja siskojen kanssa samoihin rikoksiin nousi vuoren tapaiseksi painoksi. Itse sitä huomaamattaan muutti pappi puhetapansa: alussa oli hän puhunut teidän synneistänne, nyt hän puhui meidän synneistämme. Puhe ei enää ollut ankaraa, tuomitsevaa lainsaarnaa, vaan yhtäjaksoista nöyrää rukousta. Hänen asemansa Jumalan ja ihmisten suhteen oli muuttunut: tavanmukaisesta Jumalan käskynhaltijasta oli tullut kanssaveljiensä lähettiläs, niiden sydämellä ja suulla puhuva, palava esirukoilija...

Seurakunta itki.

Kun tuli aika rukoilla maanhedelmästä ja kansa kumarsi päänsä rukoukseen, alkoi äänekkäitä nyyhkytyksiä kuulua ympäri kirkon.

Kaikki hymy ja leikki oli kaukana. Satalukuihin nousevan kansan sydän sykki sillä hetkellä yhdelle ainoalle tunteelle:

»Herra Jumala, anna aurinkosi paistaa!»

Lumituiskun välissä pilkisti voimaton, kuultava auringonsäde kirkkoon. Mutta ikäänkuin se olisi rikollisin keinoin päässyt irti, riehahti myrsky heti uudella voimalla. Räiskyen, niin että kuului kirkkoon asti, repesi hautuumaan vanhimmasta, suurimmasta halavasta toinen haara.


Kun ihmiset palasivat kirkosta, makasi halava poikkiteloin tiellä. Vanhat ravistivat pelästyneen näköisinä paitansa ja sanoivat: »Tuo ennustaa pahaa ... suurta kuolovuotta.» Mutta yksi sanoi:

»Katsokaas miten paksulta on lunta, kun se ulottuu ihan tuohon halavan haaraan, josta tämä on katkennut. Minä olen monta kertaa kesällä seisonut tuon puun alla ja pääni on ulottunut tuohon haaraan.»

Siinä oli lunta siis lähes kolme kyynärää.


Sakaristossa tuli olla pitäjän kokous. Kirkonmenon päätyttyä alkoi sinne kokoutua miehiä. Paitsi isäntiä, jotka sujottelivat seisomaan oven puolelle, istui tuoleilla muutamia herrasmiehiä. Likinnä pöytää, nojaten siihen kyynärpäätään, istui suuressa susiturkissaan nimismies Grönberg ja kappaleen matkaa hänestä toisella tuolilla kapteeni Stolt, pienen talon omistaja pitäjässä, hänkin susiturkissa. Nurkassa hämärän puolella, ikäänkuin itseänsä piilotellen kyyhötti »Kaleniuksen herra», huononlaisissa pukimissa ja nähtävästi viluissaan. Eräässä välissä näkyi tämä kuiskutellen puhuttelevan kapteeni Stoltia, joka muutamalla sanalla vastasi ja käänsi sitten selkänsä.

Rovasti, vähäinen, ystävällisen näköinen ukko, aloitti kokouksen. Ensimmäinen kysymys oli, otetaanko pitäjään läänin karjakko opettamaan voin valmistusta. Miehet eivät nähtävästi oikein tajunneet mistä oli kysymys. »Mikä karjakko?» »Ettäkö sellainen, joka opettaisi voita tekemään?»

Vakava tuuli, jolla miehet olivat olleet, hälveni hiukan, kun ruvettiin laskemaan leikkiä siitä, että voin tekemistäkin nyt alkaisivat herrat opettaa. Varpulan Valeella tiesivät toissa vuonna olleen pari viikkoa sellaisen, punatanttuisen, lihavan rouvan »opettamassa» emäntää kirnuamaan veivikirnulla ja kylän pojat olivat sen »frouvan» ristineet »voi-piruksi».

»Pysyköön pois täältä sellaiset.»

»Niin, ja kuka sen tietää, jos sellaisia otetaan pitäjään, kun ne aikansa täällä herroittelevat ja konstailevat, niin ottaa kruunu pian omaksi hyväksensä koko voinvalmistuksen, samoin kuin viinankeitonkin.»

Tämä lausuttiin vinkuvalla, terävällä äänellä. Kumma kyllä, etteivät useammatkaan helakammin nauraneet. Jotkut sitä vastoin loivat mieheen vihanpuhuvia katseita, ikäänkuin ajatellen että »Lempoako tuossa kiljuu, miehinen mies jos olet!»

Mies oli vähäinen, keski-ikäinen, terävä katse, jos äänikin. Iso koirannahkaturkki oli arvokkaan näköinen ja nähtävästi monessa polvessa perintönä kulkenut. Tämä oli pitäjän kestikievari, Siikalahden Mikko. Ja vaikka hän ei mitenkään näyttänyt komealta, pikemmin päinvastoin, jaloissakin kun oli häränkoipiset punaiset karvakengät, – tunsi kuitenkin, hetkisen häntä katseltuaan, että mies on varakas, ja jollei vielä ole, niin varmaan aikoo siksi tulla.

Tarttumatta sen enempää kiinni Mikon arveluun päätettiin yksimielisesti, ettei karjakosta huolita, ei millään ehdolla.

Sitten seurasi kysymys: »Suostutaanko ottamaan viinanmyyntipuotia pitäjään?»

Vallitsi kummallinen hiljaisuus hetkisen sen jälkeen kun kysymys oli esitetty. Katseet kääntyivät omituisen johdonmukaisesti Siikalahden Mikkoon, joka ei tätä ollut huomaavinaankaan, niin hyvin kuin hän sen huomasikin ja koetti sen johdosta tekeytyä ihan välinpitämättömän näköiseksi. Mutta yhtäkkiä alkoi Mikosta äänettömyys tuntua tuskalliselta. Hän loi kehoittavasti silmänsä Kaleniukseen, joka jo olikin noussut ja alkoi puhua:

»Minun mielestäni ei tässä voi olla muuta kuin yksi mieli siitä että sellainen otetaan (Tässä loi nimismies yliolkaisen katseen Kaleniukseen), sillä viinaa on tärkeimpiinkin tarpeisiin hyvin vaikea saada aina kaupungista. Ja lain kannalta katsoen on salapolton ehkäisemiseksi paras keino, että laitetaan julkinen viinapuoti. Salapoltto ei ole ainoastaan laitonta, vaan sekin on sen huono puoli, että hyöty tulee siitä yksityisille, mutta tästä tulisi hyöty koko kunnalle, sillä Kilströmin patruuna on sitoutunut maksamaan kunnan kassaan kaksisataa markkaa vuodessa, jos hänelle annetaan oikeus asettaa tänne viinapuoti. Patruuna sanoi, ettei hän muualla viitsisi maksaa sellaisesta oikeudesta kuin korkeintaan sata markkaa, mutta kun hän on niin hyvä ystävä meidän pitäjän isäntäin kanssa ja herra provastinkin kanssa, niin hän sanoi, ettei hän haluaisi paljon itse hyötyä tämän pitäjän viinakaupasta.»

Taas oltiin hiljaa, ja Siikalahden Mikko, nähtävästi innostuneena, näki sopivaksi huomauttaa:

»Kaksisataa markkaa on jo paljon rahaa tällaisina aikoina.»

»Se on paljon rahaa», kertasi Kalenius ja kakisti kurkkuaan jatkaaksensa. Mutta aivan odottamatta kuului ääni miesjoukosta:

»Paljonko Kalenius saa kun soittaa täällä suutansa?»

Kaleniuksen suu jäi auki ja sana sanomatta. Muiden suut vetäysivät hymyyn ja katseet kääntyivät sinne, mistä ääni kuului. Siikalahden Mikko pani huulen hammasten väliin ja suuntasi katseensa muiden mukaan mutisten itsekseen jotain, josta sai kuitenkin selville vain viimeisen sanan:

»Sarvikuono!»

Mies, joka näin oli saanut huomion puoleensa vedetyksi, seisoikin hyvin näkyvillä, miesten eturivissä. Kooltaan hän oli suuri ja karkeatekoinen, vanhemmanpuoleinen. Siikalahden Mikko varmaankin tarkoitti sarvikuonosta puhuessaan miehen nenää, sillä se oli suuri. Pörröinen tukka oli valahtanut silmille, joilla hän pisteliäästi nauraen häikäilemättä katseli Kaleniusta, odotellen vastausta.

Kalenius oli niin epäröivä, kun huomasi kuinka huvittavan vaikutuksen häntä tarkoittava pilkka oli mieliin tehnyt, että häneltä lopuksi ei tullut muuta vastausta kuin:

»No sitä ei ole Hautalan Jannen moisen miehen asia kuulustella.»

»Eipä olekaan», myönsi Hautalan Janne suu hymyssä ja sylki sakaristonlattialle, »mutta kun sinä tässä niin koreita puheita pidät, niin arvelin, että kun et sinä siihen kuitenkaan palkatta ryhdy, niin olispa sopiva tietää, paljonko sellaisesta on tuloa.»

»Pidä sinä vähän soukempaa suuta!» ärjäisi kapteeni Stolt. »Aina sinä tahdot täällä komentaa niinkuin sinulla olisi koko pitäjän sananvalta. Kirkkoherran asiana on pitää järjestystä kokouksessa. Ei tämä asia tarvitse sen pitempää selvitystä eikä keskusteluja, se päätetään vain, että patruuna Kilströmin hakemukseen suostutaan.»

»Ei sitä niin vaan päätetä, on täällä muillakin sananvaltaa, tiedänmä», keskeytti kirkonvartija Perälä, joka oli äsken tullut kirkosta ja paraiksi ehti kuulemaan Stoltin käskevää puhetta. Perälä oli vanha, pieni, körttipukuun puettu talonpoika, joka puheissaan ja liikkeissään osoitti suurta itsetietoisuutta. Stolt ei ottanut keskeytystä mihinkään huomioon, vaan jatkoi;

»Ei sellaisia rahasummia sovi näin köyhinä aikoina tyhmän itsekkäästi tuuleen heittää. Herra rovasti kirjoittaa vaan päätöksen.»

»Mutta tuopa nyt on merkillistä ahtamista, kun päätös vaan pitäisi kirjoittaa, vaikka useimmat tässä ovat vastaan... Eihän ole vielä ollut puhetta siitäkään, mihin se kapakka tulisi sijoitettavaksi», ihmetteli Varpulan Valee, keski-ikäinen, terhakan näköinen isäntä. Hyväntahtoisen näköisesti naurahtaen katsoi hän Siikalahden Mikkoon, joka punottaen näkyi koettavan kuohuvaa kiukkuansa hillitä. Mitään vastausta ei kuulunut, mutta Siikalahden Mikko näytti olevan useimpain katseiden tähtäystauluna. Oli alkanut syntyä melua, joka yhä kasvoi. Kuulosti siltä, että miehiä oli puolella jos toisellakin. Kirkkoherran hienopiirteiset kasvot elivät ja poskille oli noussut punaa. Hän katsahti tuon tuostakin nimismies Grönbergiin, joka omituisesti välinpitämättömän näköisenä kuunteli jupakkaa, mikä paisumistaan paisui yhä suuriäänisemmäksi. Vanha pappi oli puheenjohtajana tottunut siihen, että antoi miesten hetkisen oikein mielinmäärin sohista, niin että he saivat puhkunsa siinä ulos ajetuksi; vasta sen jälkeen saattoi toivoa rauhallisen päätöksen tekoa. Nytkin hän, noudattaen samaa tapaa, vasta kotvasen kuluttua alkoi vaatia järjestystä, mutta hänen äänensä sammui, kuulumatta yleisessä melussa.

Vihdoin työntäysi Hautalan Janne esiin pöydän ääreen, riitelemisestä jo hikisenä. Hän koetti puhua, mutta melun tähden ei sitä kukaan kuullut. Luonto jo alkoi nousta. Hän hypähti tasajalassa ja karjaisi niin että sakariston honkaiset seinät kumahtelivat.

»Olkaa hiljaa!»

Ja miehet todellakin alensivat ääntänsä siksi, että hyvin kuuli, mitä Kalenius ja Stolt tuolla joukolleen syöttivät. Janne veti paperin esiin taskustaan, laski sen papin eteen ja virkkoi:

»Kun meidän kylällä on käynyt huhu, että se kapakka pitäisi laitettaman tämän kestikievarin, Siikalahden Mikon taloon, niin pitivät meidän kylän miehet eilen illalla kokouksen ja antoivat minulle valtakirjan, jonka perusteella minun pitää heidän puolestansa vastustaa kapakkaa. Arveltiin, että kun nyt kerran on viinanpoltto-oikeus otettu pois talonpojilta kruunulle, niin pitäköön herrat viinansa. Se on huonompaakin ja hinta niin kallis, että jos varsinainen kapakka laitetaan, niin näin kovina aikoina se vie kaikki rahat pitäjästä. Ollaan nyt kerrankin miehiä eikä anneta aina noiden vetää meitä nenästä. Tuo vaivainen kahdensadan markan syötti on niin mitätön, että pitää olla hyvin vähän älyä sillä, joka siihen todenteolla tarttuu. Niin ne arvelivat meidän kylässä ja tässä on minun valtakirjani. Muuten huomautan vielä, että tämä kestikievari ei kelpaakaan saamaan kapakanpito-oikeuksia, kun sitä jo viime talvena sakotettiin luvattomasta viinan myynnistä.»

Olisi kelvannut katsoa Siikalahden Mikkoa ja nähdä, miten myrkyllisesti hän silmäili Hautalaista.

»Kyllähän se täällä tiettään ilman sun sanomattasikin, murehdi sinä vain omia sakkojasi!» vinkaisi Siikalahden Mikko. »Ei siinä sen valtakirjassa monta nimeä ole.»

»No tottapa sun nimes edes on?» kuului joukosta. Syntyi naurunrähäkkä.

»Ja kysymyshän nyt onkin vain siitä, otetaanko se pitäjään vai ei. Sehän on Kilströmin patruunan vallassa panna sitte puoti täällä mihin itse tahtoo», muistutti Siikalahden Mikko.

»Sepä se juuri onkin pitäjäläisten vallassa määrätä. Ja kun anomusta tehdessä pitäjän kokoukselle olisi pitänyt selittää, mihin se kapakka aiotaan ja kuka sitä pitämään, niin jos ei täällä ole näistä seikoista mitään tietoa, niin eihän tässä ole muuta tehtävää kuin mytätä koko hakemus, joka sellaisena, vaillinaisena on laiton», selitti Varpulainen.

»Ja jos ei sitä asiaa mytätä, niin minä valitan siitä vaikka keisariin asti!» vakuutti Hautalan Janne.

Se oli lujaa puhetta. Meteli paisui uudestaan. Ylt’yleensä alkoi kuulua ääniä, että koska herrat ovat kerran viinan valmistusoikeuden vieneet, niin pitäkööt viinansa, ei tässä kuitenkaan viinan janoon kuolla. Muuan harmaahapsinen vanhus, puvusta päättäen heränneisiin kuuluva, jonka heikkoa ääntä kirkkoherra sai yleisön kuulemaan, pyysi Jumalan nimen tähden, ettei viinapuotia otettaisi pitäjään nyt kun kerran on päästy vähemmälle siitä kirouksesta, jota viina on tällekin paikkakunnalle tuottanut. Hän viittasi edessä olevaan varmaan katovuoden uhkaan, kun tavallisena ohrankylvön aikana vielä kyynärän paksuinen hanki peittää pellot. Sanoi, että nyt ei ole aika ajatella huvituksia viinan ääressä, nyt tulee tosikädessä kysymys siitä, mistä saadaan leipää. Ukko puhui vanhan kansanmiehen kaunopuheliasta, mutta samalla vakuuttavaa kieltä, huomauttaen vielä, miten Jumalan viha etsiskelee nyt syntistä kansaa, kun olemme niin kauas hänen tieltänsä eronneet, ja kehoitti yksimielisesti hylkäämään kerrassaan koko viinan villitsevän nauttimisenkin, eikä ainoastaan tätä kavalaa esitystä, joka ei ollut hänen mielestään muuta kuin perkeleen paula...

Mutta Stolt ei jaksanut kuulla loppuun. Hän keskeytti ukon sanoen, ettei tässä kylmässä sakaristossa nyt viitsitä kuunnella tunninpituisia körttisaarnoja, ja selitti vieläkin huomauttavansa, että juuri köyhän ajan vuoksi olisi patruuna Kilströmin ehdotukseen suostuttava, sillä vaivaiskassa kyllä tulee tarvitsemaan varoja. Ehdotti, että koetettaisiin kunnan vaatimus koroittaa 400 markkaan. »Otetaan siltä niin paljon kuin saadaan, mutta millään ehdolla emme hylkää sellaista rahan tuloa.» Hän aikoi jo istua, mutta kiukultaan ei saattanutkaan olla jatkamatta: »Te kyllä olette aina osanneet tehdä kollomaisia ja tyhmiä päätöksiä, mutta koettakaa nyt kerrankin sitä välttää, jos teissä vähänkin on älyä jälellä.»

Kaikki tiesivät, että Stolt oli Kilströmin patruunan sukulainen.

Stoltin perässä innostuen alkoi Kalenius loukostaan puhua ääntänsä korottaen. Hän pohjautui siihen, että tämän asian vastustajat aikovat salapoltolla ja salakapakoimisella hyötyä, koska niin mielettömästi hylkäävät pitäjälle edullisen tarjouksen, j. n. e.

Mutta nyt tuli joukko levottomaksi. Useita pörrötukkaisia miehiä, Hautalan Janne etunenässä, alkoi lähestyä Kaleniusta nyrkit puuskassa ja syytäen suustansa arvoisan herran silmille sellaisen ansioluettelon, että moni linnassa oleva lurjus olisi tuntenut itsensä enkeliksi hra Kaleniuksen rinnalla. Stoltille oli suureksi eduksi, että hän oli näiden miesten kanssa kirkon sakaristossa, eikä missään vähemmän kunnioitettavassa paikassa. Välinpitämättömätkin, ne, jotka olivat kokoukseen saapuneet aikeissa myöntyä ottamaan pitäjään kapakka ja ensin naureskelleet vastustajain kiukulle, asettuivat nyt yhtenä miehenä vastustajain joukkoon. Kalenius oli koskettanut liian arkaa kohtaa syyttäessään lainrikkomisesta näitä miehiä.

Kirkkoherran täytyi pyytää nimismiestä rauhoittamaan kokousta.

»Hiljaa!»

Se räjähti kuin ukkonen ja miehet hillitsivät paikalla pauhunsa, kääntäen katseensa nimismieheen, mahtaneeko tuo jotain muutakin sanoa. Itse mieskin oli kyllä näkemisen arvoinen: kolmikyynäräinen, ryhtevä, iältään noin 35:n tienoissa.

»Mitä tässä rupeette riitelemään, ei tämä ole mikään markkinapaikka», jatkoi hän maltillisella, kiihkottomalla tavallaan.

Aivan niin, ajattelivat Stolt ja Kalenius ikäänkuin pelastuneina uhkaavasta vaarasta silmäillen nimismiestä nyt ystävällisesti; sillä tavallisissa oloissa olivat nimismiehen välit Stoltin ja Kaleniuksen kanssa huonot ja riitaiset. Ukot taas miettivät: noiden sudenruokain syy se oli, kuka käski ruveta haukkumaan, kuka jo! Se oli ensi hetken vaikutus. Mutta Grönberg jatkoi:

»Jos tahdotte minua kuulla, pitäjän miehet, niin älkää koskaan ottako ja puolustako kapakkaa pitäjäänne, ei julkista, ei salaista. Te itse tiedätte, että murhat ja tappelut tämän vuoden kuluessa, kun ei viinaa enää ole ollut niin helposti saatavissa, ovat silminnähtävästi vähentyneet, ja olot yöllisiin aikoihin tulleet rauhallisemmiksi. Minun tehtäväni on pitää täällä järjestystä, ja sitä miestä, joka uskaltaa ottaa kartanoonsa kapakan, pidän minä yleisen järjestyksen ja hyvien tapojen rikkojana. Ja sen te tiedätte kyllä, että jota minä pidän sellaisena, sen miehen elämästä on leikki kaukana niin kauan kuin ei hän tyydy olemaan ihmisten lailla.»

Kun Grönberg oli lopettanut, kuului yleistä hyväksymisen murinaa ja muutamat jo ilmaisivat äänekkäämminkin mielihyväänsä.

»No samaa minä olen sanonut.»

»Kas sillä lailla sitä reirumiehet puhuvat, mutta mitä nuo tuolla...»

»Kapakkaa ei oteta!»

»Kun viinaa tarvitaan, niin kyllä sitä kaupungistakin saadaan!»

»Siikalahden kitupiikinkö sitä sitten pitäisi kaikki sellaiset tulolähteet ja koijarin konstit itselleen saada?»

»Kaleniuksen herralle pitäisi nyt jo laittaa ruoti, ettei sen tarvitsisi aina rahan ja palkan edestä olla kaikkien juonia ajamassa.»

»Olis toinen paikka, niin ottaisin sun säärihis! ja...» kuiskutti muuan hammasta purren ja irvistellen Kaleniuksen edessä.

»Se nahka kyllä sen parkin tarvitsisi», hymyili vieressä seisova.

Kalenius ei ollut mikään hätäpoika. Hän nousi uhkaavana ja kysyi nimismieheen kääntyen:

»Kuinka täällä on oikeus nimismiehen läsnä ollessa tuolla tavalla uhkailla ihmisiä?»

»Pidä suus kiinni!» ärähti Grönberg hiljaa, mutta sen kuitenkin suureksi riemukseen jotkut kuulivat.

Hyvin jo näki minkälaiseksi päätös tulisi. Kirkkoherra, joka asiassa ei vielä ollut lausunut juuri mitään, olihan vaan antanut ukkojen kiistellä, otti hänkin lopuksi lausuakseen ajatuksensa; Ja hän kiitti kuntalaisia siitä, että olivat niinkin yksimielisiä kapakkaa vastustaessaan, ja toivoi, ettei äänestys tulisi kysymykseen. Ilman äänestystä päätös tehtiinkin ja vastalauseensa ilmoitti ainoastaan Stolt.

Sakariston ovi oksensi ulos miehet. Kirkkopihassa selitti Hautalainen isoäänisesti muutamassa ryhmässä miehille, miten koko tuo kapakan touhu oli lähtenyt Siikalahden Mikosta, joka halusi laillistuttaa viinakauppansa, kun ei salakapakoiminen enää oikein vedellyt. Mikko sattui siinä menemään ohitse. Ei vilaukseltakaan hän katsonut Hautalaiseen, mutta hampaat rauskuivat kuin suoloja purren. Toinen jatkoi juttuaan, välittämättä siitä, vaikka Mikko kuulikin. Kuulkoon! Kernaastihan Janne sen soi, oikeastaan hän sitä tarkoittikin.

Myrsky oli jo asettunut. Sakaristossa äsken näytti siltä, kuin ukot olisivat hetkeksi unhoittaneet sen tuskallisen, kamaloita aavistuksia herättävän tunnelman, joka heitä oli rasittanut jo pari viikkoa ja mikä äsken kirkossa, Kaikkivallan silmäin alla, suli nöyräksi, avuttoman rukoukseksi. Paino palasi nyt uudelleen sydämille. Kokouksessa riehahtaneet intohimot ja niiden synnyttämät kiihkon vireet pakenivat kasvoilta täällä ulkona kuin siivillä sivuen. Jälelle jäi miehiä, joiden otsilla häämöitti synkeän huolen mustanpuhuvat merkit ja silmät surullisina tuijottelivat kohti kylmää, harmaata, talvista taivaslakea. Puheluistakin miltei kokonaan katosivat rajuuden ilmeet, äänet sortuivat nöyriksi ja vaatimattomiksi. Sillä ilma oli todellakin hirveän kylmä ja lumikinokset paksut tämän aikaisiksi, jolloin tavallisissa oloissa maamies jo kylvi peltoonsa kevättoukojensa siemenet.