Murtavia voimia: V luku
| IV luku | V luku Murtavia voimia Kirjoittanut Santeri Alkio |
VI luku |
Märkäsen Antti, jonka kartanoa Siikalahden Mikko äsken tuolta metsän reunasta tarkasteli, oli vanha mies. Ensimmäisestä naimisestaan oli hänellä ollut yksi tytär, joka oli ollut emäntänä Siikalahden Mikolla, mutta kuollut toista vuotta takaperin. Antti-ukko oli ollut toisissa naimisissa jo 20 vuotta ja tuloksena tästäkin oli ollut vain yksi, Annikka-niminen tytär, joka nyt parhaassa naimisijässä oli ja eli isän ja äidin kanssa kotona, kiinnittäen itseensä niinkin vakavan miehen kuin Siikalahden Mikon huomiota. Kuten äskeisestä tiedetään, oli talossa varoja.
Ukkoa vaivasi sulkutauti, joka oli kestänyt ja kiduttanut häntä noin 15 vuotta. Usein kun selkä kastui rukoilemisesta, tahi jalat märissä ojissa jäähtyivät, joutui äijä sängyn omaksi.
Tätä nykyä oli hän taasen maannut useita päiviä. Kamari, missä hän sairasteli, oli pienoinen putka siinä tuvan perässä. Loukossa oli tiilikakluuni, seinissä hyvin vanhat sinikuvaiset tapetit. Niissä oli lukemattomia repeämiä ja reikiä, aivan kuin vääristyneitä, itkeviä suita, jotka aikansa rääyttyään olivat vihdoin väsyneinä jääneet itsestään väliäpitämättömän väärään.
Tämän huoneen samoin kuin tuvankin sisustus oli hyvin vanhaa, isiltä perittyä romua. Antti oli tarkka mies, samoin kuin molemmat emännätkin olivat tarkkoja olleet, niin ettei rahoja turhiin tuhlattu. Kamarissa oli huono järjestys, epämiellyttävä haju ja vahvasti likaa. Kyllä Annikka toisinaan tahtoi sitä tuulettaa ja siistiä. Mutta kun vanhat sitä pitivät niin pahana, eivätkä viihtyneet siellä, ennen kuin järjestys oli taas ennallaan, niin tyttökin kävi välinpitämättömäksi.
Vaikka ulkona oli lämmin ilma, makasi isäntä kuitenkin raskaitten, loimivillaisten vällyjen alle peitettynä. Mutta kun se ajanpitkään alkoi tulla liian rasittavaksi, kohosi hän toisinaan istumaan sängynlaidalle. Siinä tuli näkyviin pieni, kuihtunut ukko, jonka verhona oli tukeva, siniseksi värjätty paita. Tukka oli pitkä ja paksuissa vanukkeissa ja valui kasvoille, kun hän yski sitkeää, katkeamatonta yskäänsä. Yskä oli lohkeevaa, se sai matkaan joukon keltaista limaa. Hiki juoksi pitkin ryppyisiä poskia. Vanhalle miehelle näytti kuumuus tuottaneen suurta tuskaa.
Emäntä, hyvinvoipa muori, tuli kamariin.
»Hyvä ihminen, kun sinä jäähdytät itsesi! Mitä hyvää niistä voiteista sitten on, kun... Muorihan käski sinun makaamaan vuorokauden vällyjen alla. Kun tuolla tavalla itsensä jäähdyttää, niin mitä sitä sitten ostetaankaan voiteita.»
Tarkoitus oli emännällä hyvä, vaikka hän oli tottunut käyttämään puhetapaa, jota äkkinäinen saattoi käsittää tarkoitukseltaan pahemmaksikin.
»Oli niin kovin kuuma ja otti hengen kiinni», kuului vaarin ääni kuin sängynalta, vällyistä, joiden alle hän uudestaan emännän sisään astuessa kierähti.
»Vai on nyt lämmintä! Kylläpä väliin on kylmä. Pysy vain siellä.» Hän tuppasi tarkoin vällyt ympärille.
Kaksi parmaa hurrasi tummissa ikkunaruuduissa ja niiden ympärillä lukematon parvi kärpäsiä piti hauskaa hiottavassa kuumuudessa.
»Se käy niin raskaaksi, kun täällä vällyjen alla täytyy olla silloin kun ryittää», valitti ukko.
»Johan se käy, mutta ei suinkaan sitä kylmässä ole kenenkään kivut parantuneet.»
Emäntä leikkasi pöydällä olevasta suuresta, palvatusta lehmänreidestä vuolun suuhunsa.
»Noita parmojakin!» Hän rupesi niitä takaa ajamaan.
»Tuota...» kuului sängystä.
»Häh?»
»Minä olen ajatellut, että mitähän se olisi, jos käytäisiin tohtorin parissa kaupungissa?»
Emäntä oikein säikähti.
»Ketä tohtorit ovat parantaneet?»... Hyppysissä oleva parmakin pääsi tuossa häiriössä tiehensä. »Pahusta kun pääsi...»
»Ajattelin, että», jatkoi sairas, »kun tuota nyt on meillä omaisuutta siksi, niin sopisi nyt kerran koettaa. Mahtaisiko tohtori sentään koko maailmaa viedä?»
»No ei suinkaan sitä sen puolesta tarvitsisi koettamatta olla, mitä se maksaa! Kyllähän se aina jaksettaisiin, mutta kun ne tohtorien lääkkeet monellekin ihmiselle ovat vain jouduttaneet kuolemaa. Älä nyt siitä vain Annikalle puhu, sinne se kohta rupeaa touhuamaan.»
»Minä vain meinaan», jatkoi sairas omia mietelmiään, »että jäähän sitä nyt perittävääkin siksi että sais tuota nyt jotain minunkin terveyteeni uhrata... En minä ole saanut keneltäkään mitään periä.»
Mutta nyt emäntä suuttui, niinkuin ainakin, kun äijä ilkeyksissään rupesi tuollaisia puhumaan, ja sen sai äijä kohta kuulla. Kahakka saatiin kuitenkin onnelliseen loppupäätökseen sillä, että päätettiin odottaa vielä pari päivää ja jos ei mitään muutosta tapahdu, niin sitten lähdetään kaupunkiin lääkärin puheille.
Silloin näki emäntä ikkunasta, että Siikalahden Mikko tuli pihassa. Hän lähti tupaan.
Mikko tervehti hyvää päivää.
»Jumal’ antakoon. Mitä teille päin kuuluu?»
Eipä sitä nyt mitään erittäin kuulunut. Mikko kopisteli piippuaan ja latasi uudestaan.
»Missä vaari on? Onko taas makuulle joutunut, vai?»
Kuului joutuneen. Oli ollut ojalla ja siellä kastellut jalkansa ja tullut yhtäkkiä niin ettei tiedä mihin panna.
»Vai niin. Huonoksi se on käynyt vaari. Saa nähdä kuinka kauan kestänee.»
»Huono on. Tässä ehtoolla sitä koetti hieroakin Liisamuori ja antoi jotain lääkettä sisään, mitä lie ollut, ja käski sitten kuumassa makaamaan, mutta en tiedä auttaako se.»
»Kylläpähän siinä koettaa saa.»
»Saa siinä, joka sille kohdalle joutuu. Tohtorin pariin se nyt vaitelee, mutta kun en tiedä, olisko hänestä apua?»
»Tohtorin pariin!» kiljaisi Mikko, ikäänkuin olisi pudonnut avantoon.
»Niin.» Emäntä katsoi ihmeissään, ikäänkuin kysyen, että mitä siinä nyt niin kovin kummaa oli.
»Ketä tohtorit ovat parantaneet?» päivitteli Mikko. »Tappoivat ne setävainajankin. Sinne nyt ei ainakaan pidä mennä. Saisihan tuossa nyt vielä elää tuo ukko meillä nuoremmilla neuvonantajana... Vai, mä vieläkin sanon, vai tohtorilla nyt itseänsä tapattamaan.»
Emäntä kuunteli ensin oudostellen, mutta sitten jo täydellisesti käsittäen vävyn kiihkeätä rakkauden osoitusta. Ja se vaikutti häneen ihan päinvastoin kuin Mikko oli tarkoittanut.
»Kaupunkiinpa lähdetäänkin huomenna», ajatteli muori itsekseen ja tunsi ukkonsa nyt olevan paljon likempänä sydäntään kuin äsken.
Mikko taas luuli, että hän oli sen ukon paikan valloittanut, ja lähti kamariin päin innokkaasti ja tolkussaan haastaen:
»Ei ... kyllä ennen vaikka mitä koetetaan ja vaikka mistä apua haetaan kuin tohtorin pariin mennään.»
»Kipeänäkö täällä ollaan?» kyseli hän kun kamariin pääsi.
»Kipeänä ollaan.»
»Minä tässä muorille sanoin että: vai tohtorilla sitä nyt tapattamaan samoin kuin setävainajan tappoivat.»
»Tappoivat? Kuka tappoi?»
»Tohtori, mikä lie ollut.»
»Kuinka se sen tappoi?»
»Noo, Jumalako hänen ties. Mutta kohta kuoli, kun sai niitä voiteita.»
Vaari käännähti, veti pois peiton päältään ja voihkaisi:
»Niin ... ajattelin vain, että sais tuota nyt edes koettaa, sittenpä senkin tietäisi. Eikähän se nyt mahtaisi niin kalliiksikaan tulla.»
»Kyllähän se muutaman markan aina maksaakin, mutta mitähän siitä, – pääasia on vain, että se menee turhaan. Sanoin tässä muorille, että saisittepa te nyt vielä olla ja elää meillä nuoremmilla neuvonantajana... Kylläpä sitä kuolemaan vastakin ehtii.»
Mikko katseli vaarin silmiin, että ymmärtäneekö äijä edes, kuinka hyvänä häntä pidetään. Sairas huokasi eikä puhunut mitään.
»Kuinka vanha te nyt olette?» kyseli vävypoika osaaottavasti.
»Jopahan sitä jo on ikää. Tuhat kahdeksansataa on vuosiluku.»
»Jopa. Kun niin vanhaksi lullaan, niin.»
»Joutais jo kyllä kuolla.»
Mikko ikäänkuin säpsähti:
»Mitäs joutavia!» sanoi.
Puhe ei tahtonut enää sujua. Mikko rupesi ilman ajattelematta uudestaan matkimaan:
»Ei, kyllä se niin on, ettei tohtorin pariin pidä mennä.»
Sairas oihkasi ja kirkaisi:
»Ei sinun siihen mitään tule, omaa se on mun tavaraani!»
Mikko oikein siunasi ja sanoi, ettei hän sitä ollut tarkoittanut.
»Sitä sinä kuitenkin tarkoitit», väitti sairas.
»Kuinka te sellaisia saatatte sanoa!» hän oikein heltyneenä äänsi, ikäänkuin aikeessa vaatia kituliasta äijää tilinteolle puheistansa.
»Vaikka minä olen itse omaisuuteni koonnut, en minä saisi siitä penniäkään kuluttaa, kun tarvitsen.»
Mikko alkoi kadottaa malttinsa.
»Minulla oli tänne tullessani oikein erinomaista voidetta tiedossani», sanoi, »jolla on parantunut moni, mutta ei nyt tohdi enää sanoakaan, kun se oli sellaista, joka ei maksa mitään. Luulisitte pian, että minä sitä sen tähden neuvon, ettei tohtorin tykö mentäisi... En minä sano!... Kun sen kerta välttämättä nyt pitää paljon maksaa, niin pankaa nyt menemään (Mikon tuntui vatsasta suoraan kielelle juoksevan hapanta katkeruutta), pankaa vaikka viimeinen penninne!»
Mikon laihoille poskille nousi puna. Vaari alkoi jo peräytyä ja sanoi maltillisemmin:
»Kyllähän niitä sellaisia omatekoisia lääkkeitä on jo koetettu.»
Mutta Mikko oli päässyt suuttumisen vauhtiin ja sitä ei sopinut niin vaan heittää.
»Piru vieköön», hän puhui ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin sairaalle, »kun haukutaan silmät, korvat täyteen.»
»No älä nyt siitä niin pitkää puhetta pidä», keskeytti sairas. Mutta Mikko ei ottanut kuulevaan korvaansa, jatkoihan vaan:
»Eikä teillä nyt niin mahdottomat rikkaudet ole, ettei niiden ääriä tiettä!»
»Älä nyt... En minä viitsi kuulla.»
Mikko oli hetkisen vaiti ja näkyi kiinteästi taistelevan jonkun ajatuksen kanssa. Se puhkesi jo:
»Maksakaa pois se kaksituhatta markkaa, jonka te lupasitte Annaliisa-vainajalle. Minä olen lasteni holhooja ja mun täytyisi sekin vaatia, jos tässä ruvetaan oikein kovalle panemaan.»
Emäntä tuli kamariin silmät suurina, kun oli jo oven taakse kuullut, mistä täällä oli kysymys.
»Mitä puhut? Ettäkö ruveta sulle maksamaan perinnöitä etukäteen?»
Mikko ei kestänyt emännän katsetta. Näkyi rupeavan jo itsekin katumaan. Lattiata katsellen sanoi:
»Niin, kun täällä ruvetaan haukkumaan, niin tulin sanoneeksi. Ja mun täytyy pitää lain puolesta lasteni etua silmällä.»
»Häpee, kuule, isoo kolo otsaasi, kun kehtaatkaan tuollaisia puhua, vaikka tiedät jo sellaisen summan saaneesi.»
»Niin mutta lain puolesta. Vaari on jo vanha, eikä voi enää tarkoin pitää silmällä, milloin velkakirjat vanhenevat, eikä sitä, millä tavalla velallisten ja takausmiesten varallisuusolot muuttuvat. Nyt jo ovat näinä vuosina hävinneet sellaisetkin, joita ei olisi uskonutkaan. Taas näyttää tulevan huono vuosi, ja saatte sen nähdä, että ennen kuin ollaan tulevan talven yli, niin moni mies on »myyty».
Vanhat olivat ruvenneet kuuntelemaan tarkkaavasti, sillä Mikko puhui nyt asiasta, joka pani heidät ajattelemaan. Tämä huomasi riemuiten voittonsa ja jatkoi:
»Minä oikein poikkesinkin tänne sitä varten, että puhuttaisiin muutamista vaarin velkakirjoista, mitä niille olisi tehtävä. Nyt pitää jokaisen, kellä vaan on saatavia, ruveta katsomaan perään, jos aikoo vähänkin saada pidetyksi omaansa.»
Vanhat tarkkasivat hyvin huomaavaisesti, ja ukon kasvoista näytti, kuin häntä olisi jonkinlainen laiminlyömisen tuska alkanut ahdistaa.
»Jumala armahtakoon», pääsi vaarilta, »tuleekohan nytkin köyhä vuosi?»
Mutta emäntä virkkoi katsellen miestään nuhtelevasti:
»Minä olen monta kertaa sanonut tuolle, että hän on liiaksi huolimaton ja helppo uskomaan niitä. Pitäisi oikein ottaa Kalenius laskemaan velkakirjoja ja katsomaan. Niissä on hyvin monta minunkin tietääkseni, joista ei ole korkoakaan maksettu maailman aikaan. Niiltä pitäisi vaatia edes velkakirjat koroista.»
»Saispa kyllä», myönsi vaari.
»Velkakirjat koroista!» matki Mikko pilkallinen hymy huulilla. »Se on sama, jos antaisi niille anteeksi koko velan. Joka ei minulle maksa korkoja vuoden päästä, sen minä haen ulos, olkoon kuka hyvänsä.»
Molemmat vanhukset tunsivat joutuvansa hiukan orjalliseen asemaan eivätkä puhuneet mitään. He eivät koskaan saattaneet ajatellakaan tehdä niin kuin Mikko sanoi, mutta niin paljon rahaihmisiä he olivat, että myönsivät sydämessään Mikon ajatuksen järkeväksi, vaikka heistä tuntuikin tuskalliselta ruveta sitä noudattamaan.
Mikko huomasi hyvillä mielin, että voitto oli hänen. Saadakseen asialleen kaiken mahdollisen varmuuden, ennenkuin pääasiaan kävi kiinni, sanoi hän vielä:
»Tällaisina aikoina ovat luotettavimpina pidetyt velalliset epäluotettavimpia.»
»Kuinka niin?»
»Velaksi uskotaan nyt ainoastaan luotettavimpina pidettyjen miesten takauksia vastaan, joten ne joutuvat takaamaan enemmän kuin niiden omaisuus vastaa. Sitten kun ne joutuvat takauksia maksamaan, on niin mukava keino päästä niistä, kun antaa talonsa pojalle ja rupeaa itse »leipämajuriksi».[1] Mikko nauroi. »Vuoden kuluttua on Kuivasen Ella varmempi mies kuin Hautalan Janne.»
[1] Tarkoittaa pöytäeläkettä.
»Mitä sanot?»
»Älä nyt taas!...»
»Selvä asia. Hautalainen tahtoo auttaa kaikkia, saadaanpa nähdä jaksaako.»
»Mutta hänellä ei ole kuitenkaan velkoja kuin se mitä meille on. Ja Hautalan talo on hyvä», sanoi vaari.
»Paljonko sitä on velkaa teille?»
»Viisisataa markkaa.»
»Kuinkas paljon hän on takaamassa teille?»
Vanhukset katsoivat toisiinsa neuvottomina: kumpainenkaan ei tietänyt. Arveltiin olevan ehkä tuhannen markan tienoille.
»Hm. Siitä pääsee ylöspäin.»
»Häh?»
»Sanon vaan, että siitä pääsee ylöspäin. Hautalainen on hyvänapuinen mies.» Mikko taas naurahti. Hän otaksui nyt saavansa vanhukset vastustukseen kykenemättömiksi, joten katsoi parhaaksi käydä suoraan asiaansa.
»Niin. Minä ajattelin, että kun vaari on vanha, eikä luultavasti tahtoisi sekautua mihinkään rettelöihin Hautalaisen, vanhan naapurinsa kanssa, niin ajattelin ehdottaa, että siirtäisitte minulle Hautalaisen oman velkakirjan, sekä ne, joissa hän on takaamassa, niin minä pitäisin huolta siitä, että jos siinä rupeaa hullusti käymään, minä pitäisin aikanansa varani.»
Mutta Mikko nuolaisi liian aikaisin, sillä heti kun ehdotus oli sanottu, sai vanhusten katse omituisen varmuuden.
»Ei sitä tehdä», virkahti emäntä.
»Ei – ei, en minä anna niitä», vakuutti ukko.
»Miksi ei?»
»Kyllä ne itse pidetään», sanoi emäntä.
»No, mutta enhän minäkään niitä hakemukseen pane, ennenkuin jos tarpeelliseksi tulee.»
»Joo... Mutta teillä kuuluu olevan pahat välit.»
»Pahat?» Teillä taas taitaa olla liiankin hyvät?»
Emäntä katsahti Mikkoon ja näki tämän silmien kummallisesti kiiltävän.
»Liiankin hyvät... Mitä sinä sillä tarkoitat?»
»Tarkoitin mitä tarkoitin.»
»Jotain erinomaista sinä sillä tarkoitit.»
»Noo...» Mikon posket vavahtelivat, »teillähän on vävy tulossa Hautalasta?» Hän lävisti katseellaan emäntää suu teeskennellyssä hymyssä.
»Sitä nyt ei vielä tiedä», nauroi emäntä. Mutta kysymys tuntui häntä huvittavan.
»Eiköpähän vaan? Minkä vuoksi te ette sitten anna minun haltuuni niitä velkakirjoja?»
»Ei niitä anneta», vanhukset taas melkein yhtaikaa sanoivat.
Mikon silmät iskivät.
»Niin niin, te tietysti annatte lisää, jos Janne sattuu tarvitsemaan muutamia tuhansia.»
»No sinulta ei siihen ainakaan lupaa kysyttäisi», tiuskaisi emäntä.
»Eipä tiedä?»
»Sen tietää ihan puhtaasti! Mitä tekemistä sulla on meidän asiain kanssa? Pidä sinä vaan huoli omistasi.»
»Minä pidän, siitä ei ole pelkoa. Eikä sitäkään tiedä, vaikka minulla olisi jotain tekemistä teidänkin asiain kanssa.»
Muori, jolla muuten kyllä oli suuta, kun suuttui, tunsi omituisesti pelkäävänsä nyt, kun ei talossa ollut ketään miesväkeä saatavilla. Kiukun ja pelon sekainen tunne pakoitti hänet itkuun pillahtamaan ja kysymään:
»Mitä sinä oikein meidän kanssa meinaat?»
»Sitä, että annatte minulle ne Hautalan velkakirjat ettekä anna Annikkaa Matille, – on sille, Annikalle, parempiakin.»
»Ettäkö...?»
Samassa avasi Annikka kamarin oven ja pisti päänsä sisään. Mikko sävähti omituisesti, meni punaiseksi ja suu naurun tapaiseen. Nähtyään äitinsä kyyneltelevän luuli Annikka isänsä tulleen entistä kipeämmäksi, astui vuoteen ääreen ja kysyi sitä. Äiti selitti, ettei niin ollut laita. Tyttö silmäili kummastellen ympärilleen ja aavistaen jotain hän, katsahdettuaan Mikon silmiin, joissa paloi intohimoinen kiilto, kysyi:
»Mitä äiti itkee?»
Kukaan ei siihen vastanut. Mikosta yhtäkkiä alkoi näyttää, että se tapa, jolla hän oli valmistanut vanhuksia aikeisiinsa suostumaan, tuskin saattoi edullisesti vaikuttaa tuohon 19-vuotiaaseen tyttöön, joka eli vielä kokonaan toisenlaista sielunelämää kuin he, raha-ihmiset. Hän ei voinut katsoa Annikan suuriin, kysyviin silmiin. Hän kyllä koetti sitä, yritti ajaa omiin silmiinsä hymyilevää ilmettä ja huulillensa ystävällistä, makeata hyväntahtoisuutta. Mutta kun äänettömyyttä yhä jatkui, alkoi ilma tuntua niin raskaalta, että hän lähti pois.
Hyvästi sanoessaan väritti hän ääneensä mitä ystävällisimmän, rakastettavimman soinnun, hymyili Annikalle ja poistui.
Mutta ulos tultuaan hän viheltää vinkaisi, aivan kuin puhaltaakseen ulos ikävän, kiukkua synnyttävän tunnelman. Hän ajatteli aivan sitä Annikan katsetta. Ja se sapetti; eihän kukaan ihminen saata sellaista sietää!