Murtavia voimia: XIV luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XIII luku XIV luku
Murtavia voimia
Kirjoittanut Santeri Alkio
XV luku


Yleisen hädän ja puutteen kasvaessa oli kunnan jo ollut pakko loppukesällä perustaa muutamiin kyläkuntiin yleisiä ruokalaitoksia, missä kunnan varoista keitettiin velliä ja leivottiin leipiä, joita ilmaiseksi jaettiin suurimmassa hädässä oleville, oman kunnan köyhille. Jäkälöitä kerättiin ahkerasti, missä niitä vain suinkin saatiin. Petäjiä kaikkialla kuorittiin leipäaineiksi.

Tuli syksy ja aikainen talvi. Perunoita oli saatu muutamin paikoin kohtalaisesti hyvin. Mutta kun viljavarat jo edellisinä vuosina olivat monilta talollisiltakin typi tarkkaan huvenneet, täytyi perunoita jo syksystä ruveta käyttämään leipäaineiksi, joten saattoi jo edeltäpäin arvata, että viimeisetkin mukulat olisivat jo syötynä, ennenkuin päästään puoli-talveenkaan. Meren rannikoilla keksittiin sarain juuret oivallisiksi leipäaineiksi. Kun ne kuivattiin ja jauhettiin, saatiin niistä imelän makuisia jauhoja. Monien penikulmien päästä matkustettiin rannikolle, missä jäätiköllä päivittäin oli kuin markkinat. Laajoista avannoista harattiin rautahaaruilla juuret ylös. Ja kun kuorma saatiin kotiin ja uunissa kuivattiin, jyrsivät lapset juuria aivan kuin makeisia, riemuiten niiden »herkullisesta mausta.»

Keittolaitoksia, joita alettiin nimittää kopukoiksi, täytyi talven tultua yhä lisätä. Lukuisat köyhät perheet joutuivat kohtuullisen ravinnon puutteessa, usein isän taikka äidin kuoleman johdosta, siihen tilaan, etteivät kyenneet enää itse lämmitystarpeitakaan hankkimaan, joten heitä täytyi sijoittaa asumaan keittotaloihin. Kun se tapa kerran tuli alkuun, siirtyivät sinne monet vanhukset väsyneinä, monet vanhemmat lapsineen sairaina, ja niiden lisäksi laiskurit, joilla vielä olisi ollut käytettävänä ansaitsemiseen kunnan tarjoamia aputyökeinoja, mutta ei ollut halua niihin ryhtyä, koska heillä oli tietona, että »vaivaisapua pitää saada ilmaiseksi». Sillä tavalla muodostuivat nämä »kopukat» taudin pesiksi, joissa nälkätauti ja poltetauti alkoivat aivan erikoisella tavalla raivota. Kun velliä, samoin kuin leipääkin täytyi jo syksystä alkaen kaikenlaisilla apuaineilla jatkaa, ja kun asiantuntemattomina apuaineitten sopivaisuutta terveydellisessä suhteessa ei osattu huomioon ottaa, oli siinä tietysti ensimmäinen syy sairauteen. Senlisäksi siivottomuus aiheutti kopukkahuoneisiin myrkyllisen ilman. Jauhoja riitti vähän velliin, vielä vähemmän leipään. Köyhäin kesken levisi juoruja, että keittolaitosten hoitajat käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja syövät väkineen itsekin pitäjän viljaa. Köyhillä kehruutettiin, kudotettiin, teetettiin astioita, kauhoja, lusikoita, rekiä y. m., joista hoitokomitean jäsenet antoivat maksuksi leipiä, jauhoja ja joskus rahaakin. Palkkio sellaisista valmisteista oli pieni. Ja kun joku sai mielestänsä kovin mitättömän vähän, syytti hän komitean jäseniä hävyttömyydestä, petoksesta, köyhäin omaisuuden varastamisesta. Semmoiset seikat ja juorut synnyttivät myrkyllistä katkeramielisyyttä. Jos joku hoitokomitean vähemmin onnistunut jäsen olisikin ollut sellaiseen pienemmässä määrässä syyllinen, olivat parjaukset monin kerroin kuitenkin liioiteltuja; sen lisäksi saivat syyttömät kärsiä syyllisten tähden. Varmaa on, että useimmat siinä toimessa olevat uhratessaan aikaansa, varojansa ja voimiansa yleisen hädän lievittämiseksi osoittivat alttiutta, jolle osanotto yhteisiin harrastuksiin parempina aikoina tuskin voi rakkaudessa vertoja vetää. Sillä varkaudesta, kavaltamisesta, vieläpä köyhäin keitosten myrkyttämisestäkin epäillyissä täytyi olla velvollisuudentuntoa ja rakkautta, kun he sillä tavoin syytettyinä yhä saattoivat ponnistella syyttäjäin hädän lievittämiseksi.

Pitäjän omat viljavarat loppuivat alkutalvesta. Kruunulta oli pyydetty ja saatu jo velaksi, lahjaksikin, mutta ne hupenivat jokaisen mielestä ihmeteltävän nopeasti. Yhä vaan tarvittiin uusia. Kruununkin viljat uhkasivat loppua. Kaupungin kauppiaitten viljavarat loppuivat. Pietarin viljamakasiineista erotti rahdin ajoihin tottumatonta pohjalaista melkein voittamaton matka. Kyllä senkin matkan muutamat voittivat, mutta se vilja maksoi rahaa!

Näin ollen täytyi kopukoissa keitosten ja leivosten huonontua. Yleisissä töissä, joista huomattavin oli hautuumaan kaivu, täytyi palkkojen, joita jauhoilla maksettiin, yhä pienentyä.

Monilukuisia talollisia joutui vararikkoon ja mierontielle. Kaikki luotto kerrassaan hävisi.

Kuolevaisuusprosentti nousi nousemistaan. Sunnuntaisin haudattiin 20–30 ruumista pitäjässä, jonka väkiluku nousi 4–5 tuhanteen. Moni tuntematon mieronkulkija, entinen upea talollinen, köyhän mökkiläisen kanssa sai hautauksen sellaisessa joukossa usein kenenkään tietämättä kuka hän on.

Vaikka kuulutuksella kirkoissa oli kielletty köyhiä lähtemästä kerjuulle toisiin pitäjiin, täytyi kiellon pakostakin jäädä kuolleeksi kirjaimeksi. Mitä välittivät nälkäiset ihmiset, jos saivatkin vankikyydin! Saihan silloin edes yöpaikoissa leipää. Niinpä virtailikin niitä ristiin rastiin Etelä-Pohjanmaan suomalaisissa pitäjissä, useimmat tullen sisämaasta päin, missä puute oli vielä suurempi ja tuntuvampi. Niitä olisi saanut pitäjän voimalla kyyditä, jos kaikkia olisi tahdottu kotipaikoilleen palauttaa.

Inhimilliset tunteet ja käsitteet muuttuivat ihmeteltävässä määrässä. Toinen nälkäinen saattoi katsella toisen kuolemaa heltymättä. Omaa kuolemaansa harva ajatteli ollenkaan sillä tavalla kuin tavallisissa oloissa. Sitä ei aina pidetty edes helpotuksena ja pelastuksena kärsimyksistä, enemmän vaan kuin jonain tavallisena talon muuttona, jota ei edeltäpäin viitsinyt sen enempää ajatella. Rajaton yhtäkaikkisuus ja välinpitämättömyys oli tullut aivan yleiseksi. Inhimillinen olemus, ihminen ajattelevana olentona, näytti ikäänkuin vähitellen haihtuvan, häviävän ja katoavan ruumiista jo ennen kuin kuolema tuli ja korjasi pois.

Oli maaliskuu. Siikalahden Mikko oli taas palaamassa Stoltin luota, jossa hän viime aikoina oli alkanut yhä ahkerammin käydä. Nyt oli oluttehtaan hirsiä jo ruvettu ajamaan Siikalahden pellolle jokirannalle, mihin se aiottiin rakentaa, joten puuha nyt oli joutunut julkiseksi.

Mikon luottamus omiin voimiinsa oli tämän vuoden kuluessa paljon kasvanut. Se seikka häntä aina hiljaisesti harmitti, ettei häntä valittu vaivaishoitokomiteaan. Näyttääksensä kykyänsä siihen arvosteli hän usein komitean jäsenten toimenpiteitä, puhui paljon enemmän ja ystävällisemmin köyhäin kanssa kuin ennen. Hän saavuttikin tarkoituksensa: köyhät rupesivat pitämään Mikkoa miehenä, jolla olisi kykyä ja halua vaikuttaa parhaimmalla tavalla hoitokomiteassa. Esteenä hänen valitsemiselleen oli vain se, etteivät nuo, jotka olivat aina kaikessa tottuneet olemaan päältäpäsmäreinä, vaikuttaneet Mikon vaalin hyväksi.

Hän itse ajatteli todellakin samaa. Se sapetti häntä kovin, että miehet, joilla tuskin enää oli mitään omaa, saivat olla sellaisissa kunniatoimissa. Mutta samalla hän jonkinlaisella vaistomaisella tyydytyksellä tunsi olevansa tulevaisuuden mies.

Stoltin ja Mikon suhde oli muuttunut Mikolle varsin mieluisaksi, hän kun oli jo pari kertaa tämän talven kuluessa joutunut lainaamaan Stoltille rahaa. Hän ei enää liiaksi kumarrellut Stoltia, vaan kohteli jonkinlaisella yhdenarvoisuuden tunteella.

Stolt kuului vaivaisapukomiteaan. Tänään oli Mikko hänelle siitä pistellyt, ihmetellyt, että mihin ne jauhot joutuvat, kun niitä niin niukasti köyhillekin annetaan, ja sanonut suoraan, että yleisesti luullaan, että komitean jäsenet itsekin niistä puuronsa keittävät, – vaikka ei kapteenia epäillä, oli hän selittänyt. Kapteeni kyllä tiesi, että häntä muiden muassa epäillään, ja suuttui. Mikko selitti, ettei hän sillä puheellaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta hän puhui sitä mitä oli kuullut köyhäin puhuvan heidänkin kylällä; kylän kopukka oli Hautalassa, josta ne raukat aina tulivat heille nälissään valittamaan.

Kiivaita sanoja vaihdettiin ja erottiin. Mikkoa kovin huvitti, että oli saanut »sitä herraakin pureskella», kuten hän itse kotiin päin ajellessaan mielihyvissään itsekseen virkkoi. Hän laski siinä, että jollei tämä olisi toivonut juuri hänen, Siikalahden Mikon, avulla pääsevänsä omistamaan puolta oluttehdasta, niin varmaan se olisi kimppuun käynyt ja ulos ajanut. Mielissään vihelteli hän hiljaa.

Matka jatkui. Yhä pyörivät ajatukset saman asian ympärillä. Vihoissaan hän kerran oikein ääneen ihmetteli sitä, että jotkut pöllöpäät saattavat vielä uskoa sitäkin, että ne hoitomiehet eivät ollenkaan ottaisi pitäjän jauhoja, vaikka ei kenenkään silmä heitä vartioimassa ole. Hän ei kumminkaan usko! Veroitetaan ja kannetaan sitten vain niiltä, joilla on, niin että kohta tässä saa viedä ruistynnyrin joka viikko.

Valtaavat lumituiskut olivat nujuttaneet tielle korkeita, paksuja lumikinoksia, tie oli melkein tukossa. Mikon täytyi ajaa hiljakseen, joten hänellä oli kylliksi aikaa miettiä, suuttua asiasta toisensa perään, Tie kulki metsän läpi. Mahtava kuusikko teki juhlallisen, unettavan vaikutuksen Mikkoon. Kun hevonen käveli, alkoi Mikko torkkua.

Hän säpsähti, kun hevonen äkkiä hypähti tien viereen ja rupesi kuorsaamaan. Päästyään tolkulle äkkäsi hän tienvieressä kinoksessa ihmisen suullaan makaamassa. Mikko räiskäytti ohjaksilla hevosta ja ajoi edelleen. Mutta kohta muutaman sylen päässä hän kuitenkin jälleen pidätti ja katsoi taaksensa. Rääsyinen miespuolinen olento se siinä kinoksessa yhä makasi hievahtamatta. Mikko antoi hevosen seisoa, nousi reestä, laski koiraturkkinsa kauluksen alas ja näytti miettivän. Siinä tuli hän huomanneeksi, että on hyvin kylmä. Matkaa likimpiin ihmisasuntoihin oli pari vanhaa virstaa.

Hän näytti hyvin epävarmalta, mitä tässä oikein tekisi, kun istui takaisin rekeen. Ikäänkuin puoliksi kieltäen, puoliksi käskien äänsi hän hevoselle:

»Soo...»

Hevonen lähti. Mutta samassa pistäysi tien mutkasta näköpiiriin joukko kerjäläisiä. Silmänräpäyksessä teki Mikko toisen päätöksen, käänsi hevosensa takaisin ja ajoi kinoksessa makaavan luokse. Hevonen korskui, pelkäsi, eikä tahtonut pidättyä seisomaan, kun isäntä nousi reestä ja rupesi kääntelemään kinoksessa makaavaa. Se oli vanha mies, kovin heikoissa vaatteissa. Sauva oli vielä kädessä. Suusta oli tullut hiukan verta, mikä oli jo ehtinyt melkein jääksi kylmettyä.

Mitä tehdä? Henki oli varmaan lähtenyt jo useita tunteja sitten. Jollei olisi tuossa ollut noita eläviä kerjäläisiä, olisi Mikko jättänyt siihen, mutta nyt ei tahtonut iletä.

Kerjäläiset ehtivät paikalle.

»Onko se kuollut?» kysyi joku, jolla itsellä ei näyttänyt olevan pitkiä aikoja jälellä.

»Kuollutpa näkyy olevan, pitäneekö viedä kirkolle?» Mikko päätä kynsien arveli. Pari poikasta potki kuollutta äijää sääriin.

»Kuollut se on», sanoivat. Vaimo, jolla oli kelkka, istui siihen lepäämään eikä tullut edes katsomaan. Tapaus ei näkynyt häneen ollenkaan koskevan.

»Mistä lie tuokin?» arveli mies.

Kukaan ei sanonut siihen mitään. Mies lähti taivaltamaan, sitten pojat, ja vihdoin vaimo, muutama syli väliä aina jokaisella.

»Olisitte saaneet pitää tätä hevosta niin kauan, että minä saisin sen rekeen», huusi Mikko perään. Kukaan ei aluksi kääntänyt päätänsäkään. Mutta sitten suurempi poika palasi ja kysyi: »Olisiko teillä leipää?»

Mikosta tuntui tuo kysymys juuri tällä hetkellä, ja sillä äänellä lausuttuna kuin poika sen sanoi, niin kummallisesti vaikuttavan tuolla sisässä, että hän sanaa sanomatta kaivoi reen pohjalta hevosen apeleivän. Silmänräpäyksessä nousi pojan luisille poskille punaa, silmistä iski intohimoinen välähdys, kun hän hyökkäsi kiinni leipään, jonka Mikko aikoi taittaa. Tämä ei osannut olla varuillaan. Poika sai leivän, pisti sen nuttunsa alle ja lähti juoksemaan. Mikko kirosi, huusi, mutta poika juoksi vaan. Äiti, jonka ohitse poika ensin pääsi, ymmärsi puuhassa olevan jotain tavatonta ja huusi:

»Pekka! Saitko sinä leipää?»

Pekka ei vastannut mitään, juoksi vaan. Mutta huuto herätti toisten huomiota.

»Hääh? Leipää!» huusivat isä ja veli ja rupesivat tavoittelemaan Pekkaa. Tämä poikkesi vähän ajetulle talvitielle metsään, pienempi veli ja isä perässä. Äiti heitti kelkan siihen, alkoi yrittää jälessä huutaen äänellä, jonka synnyttämiä tunnelmia ei osaa selittää, jollei ole sitä itse kuullut.

»Pekka! Anna leipää äi...»

Siihen hän kaatui suulleen. Ja mitä hän sitten huusi, sitä ei Mikko kuullut. Mutta jos hänellä tässä olisi ollut toinen leipä, olisi hän sen vienyt vaimolle. Metsästä kuului hajanaisia huutoja. Kuulosti siltä, että siellä jo oltiin käsikähmässä... Äiti! oli noussut istumaan kinokselle ja nojasi leukaa käteen, aivan kuin olisi ollut alla tuoksuva mätäs ja päällä paahtanut juhannus-aurinko sen sijaan että nyt porotti pohjolan pakkanen.

Mikko sai vedetyksi ruumiin rekeensä. Hevonen pelkäsi ja pyrki laukkaamaan.

Siikalahden isäntä oli harvinaisessa sieluntilassa. Kaikki mitä tässä oli tapahtunut, ruumiin korjaaminen ja leivän antaminen, olivat kokonaan hänen periaatteitaan ja tapojaan vastaan. Tuntui kuin jokin hyväilevä liikutus ja tyydytystä tuottava mieliala olisi sittenkin pyrkinyt häntä syleilemään. Sisässä taistelivat mielipiteiltään vastakkaiset henget, ja niistä tuo vasituinen, joka siellä ainaisesti sai ylivallan pitää, tuntui nyt joutuvan alakynteen.

Mikko oli siksi ymmällä, ettei voinut itselleen selittää, oliko hän nyt tehnyt tuhmasti vaiko viisaasti, vaikka mies yksinomaan sitä vaan mietiskeli. Hevonen oli lakannut pelkäämästä. Se juoksi hiljaista hölkkäjuoksua. Jähmettyneen, tuntemattoman vanhuksen ruumis makasi reenpohjassa kuin kivi. Kasvot olivat jääneet hiukan näkyviin, eikä ajaja saanut niistä silmiään pois käännetyksi. Mikko ei nyt viheltänyt, ei nauranut, silmissä vain oli vakava, totinen, kauhusta puhuva ilme. Viimein hän peitti nuo kasvot loimella, käski hevosen juoksemaan nopeammasti ja huokasi.

Metsä loppui. Tuolta näkyi kirkko, tässä välillä matala maakumpu, jota yhdellä taholla erotti kylästä matala metsikkö. Kummulla liikkui ihmisiä, sieltä kuului ääniä, rautakankien ja kuokkain kalsketta, kivien vetäjäin pitkäveteisiä huutoja.

Siellä myllerrettiin kiviseen mäkeen uutta hautausmaata.