Musiki-asioista
| Musiki-asioista. Kirjoittanut Antti Tervo |
Miten tiedämme, kokevat vielä nykyäänkin useat oppineet alentaa Suomen suvun henkisiä lahjoja. Väitetään, näette, Suomen suvulla ei olevan kykyä korkeimpiin henkisiin toimiin. Oppineista ulkomailla, jotka tätä henkistä heikkouttamme ovat ottaneet saarnaillaksensa, emme tahdo, emmekä voikaan sanoa mitään; mutta kun meidän omat kulturi-urhomme jo piimäparrasta pikkaraisesta ja vielä papan saappaissa käydessään ottavat Suomen kansalle uskotellaksensa tuota arvoamme alentavaa oppia, niin on se jotakin semmoista, jota ansaitsee huomaamista, ja meidän täytyy tätä kurjaa ajatuskantaa kokea kumota ja asettaa kansamme henkiset lahjat oikeille asemillensa noiden pikku halveksijain käsistä.
Jok’ainoa meistä tietää, mistä nuorasta tällä opettamissa vedetään. Tarkoitus on selvä sille, joka vaan on taipunut nykyisessä kansallistaistelussamme kuulemaan ja oppinut näkemään ihmeitä kulturi-poikaimme parvesta. Ajatus on aivan kiltisti tämä: niin kauan kuin Suomen kansan saamme uskomaan henkisen heikkoutensa, niin kauan on sitä helppo pysyttää pyrkimästä mihinkään korkeimpiin henkisiin toimiin, ja niin kauan kun varsinaiset suomalaiset saadaan yrittämättöminä pysymään, on valta vallan varmasti meidän, ja me ja meidän kielemme on valtias Suomen maassa. Tämä periaate on nähtävä kaikissa meidän epäkansallisen puolueemme toimissa, koskipa varsinaisen suomalaisen kansan korottamishanke mihin kohtaan hyvänsä meidän uudistettavissa oloissamme, kun hankkeen vaan nähdään tarkoittavan alkeissivistystä korkeammalla olevia sivistys-asioita: korkeampaa tiedettä ja taidetta.
Ei siinä kyllin, että varsinainen suomalainen kansa on suljettu kielensä kautta meidän maassamme korkeampaa taito-sivistystä antavasta oppilasta, polyteknikumista, vaan jos jossakin on kannattavampaa palkkaa antava, taito-sivistystä vaativa virka tai ammattipaikka avoinna, niin siihenhän kaikin mokomin on muukalainen hankittava. Ei tässäkään vielä kylliksi varsinaisen suomalaisen kansan alentamista, ei, vaan sitä pitää vielä alempanakin olevana nähtämän. Missä sitten? Silmätään vaan meidän soittokuntiamme. Ei niihinkään oma kansalaisemme kelpaa, ei, niihin pitää haalia ulkomailta miehiä, jotta täällä kohoovat aika taiturin arvoon ja pois, pois tieltä suomalainen!
Mitä tähän saakka tässäkin kohden suomalaisen kansan vahingoksi on tapahtunut, ei ole enää autettavissa, mutta tästedes kaiken sen, mikä vaan kansamme alentamiseksi ja vahingoksi tahtoo tapahtua, tulee meidän estää, koska sen voimme tehdä. Meidän on täst’alkain soittokuntamme perustettava kotimaisille ky’yille, jotta nämä pääsevät vaurastumaan ja voivat hankkia varoja yhä enemmän vaurastuaksensa ulkomaisissa musiki-opistoissa, siksi kun itse niin paljon saamme varoja, että voimme saada musiki-akademian. – Tästä ei toki ole päättäminen, että kaikkia todellisiakin ulkomaisia taitureita tahtoisimme hylkiä ja halveksia. Emme toki; tosi taiturin on aina kunniasija saatava maassa missä hyvänsä. Sentähden joku uusi Fredrik Pacius, j. m. s. on aina tervetullut meille.
Suomen kansa ei ole ainoa muukalaisuuteen turvautuja ollut maailmassa musikiin katsoen. Sama muukalaisuuteen turvautuminen nähdään musikin alalla niin pitkältä kuin kansain rivejä tunnemme. Aikoja on ollut, jolloin esim. Europassa eivät kelvanneet laulajiksi muut kuin italialaiset; myöhemmin esim. Ruotsissa ei muut kuin italialaiset ja saksalaiset. Niiltä ajoilta on monta katkeraa palaa musikin historiassa. Meidän suomalaisten ei tule kiukkuilla siitä, mitä on tapahtunut, mutta laittakaamme laitamme niin, ett’ei täst’aktain enää näissä kohdissa anneta moitteen ja kiukuttelemisen sijaa.
Miten tunnettu, on maamme suurimmissa kaupungeissa soittokuntia musikillista nautintoa varten. Nämä, tietääksemme, ovat melkein kiireestä kantapäähän asti muukalaisista miehistä kokoillut. Nämä muukalaiset taiturit, joiden taito useimmiten on sangen niukka, nauttivat hyvänpuoleista palkkoja, jota vastaan kotimaiset taitajat, vaikka samalla kannalla taiteessa, saavat armopaloilla tuolla täällä ansaita pienen toimeentulonsa, jota työläästi hankkiessansa usein joutuvat kurjuuteen ja vaipuvat siveydelliseen perikatoon. Tämä seikka saakoon muukalaisuuden suosijat ajattelemaan, mitä omain kansalaisten ja oman maan kunnia ja etu vaatii.
Lukijan luvalla saanen sanasen virkkaa Tampereen kaupungin soittokunnasta, jota kannatetaan 9,000 markalla, johon summaan musikin ystävät uhraavat 2,000 ja kaupungin valtuusmiehet antavat anniskelu-yhtiön voitto-varoista 6,000 m. Soittokunnassa on yksinomaisesti ulkomaisia soittajia. Kotimaisia kyllä olisi saatavissa, mutta saksalainen kapellimestari vetää soittokuntaan ainoastaan kansalaisiansa. Nämä ovat, myöntäkäämme se, oitis valmiita soittokunnassa käytettäväksi, mutta ovat myöskin ajan tullessa valmiita poislentämään taitoinensa, ja kaupungilla kauneista summistansa ei ole sanottavaa hyötyä ollut, koko Suomen kansalle ei pienintäkään.
Edellä lausuttujen perusteiden mukaan olisivat nykyiset, muukalaisella perusteella olevat soittokuntamme järjestettävät kansallisemmalle kannalle. Meidän mielestämme olisivat ne muodostettavat seuraavaan tapaan. Niissä tulisi olla:
1) soittomestari 3,000 tai 3,500 m. vuosipalkalla ja määrätyllä opetusvelvollisuudella, esim. 5 tuntia päivässä, paitsi kesä-, heinä- ja elokuussa vaan 2 tuntia päivässä;
2) taiteellinen viuluniekka 2,000 tai 2,500 m. vuosipalkalla ja velvollisuudella antaa opetusta vähintään 2 tuntia päivässä kumminkin 5:lle opettelevalle kerrallaan;
3) 5 tai 6 soittajaa 600 à 700 m. vuosipalkalla ja velvollisuudella vähintään tunnin päivässä soittomestarin johdolla harjoittautua soittokoneensa käytännössä ja soittaa kaikissa soittotilaisuuksissa;
4) 2 tai kolme soitto-oppilasta 200 à 300 m. vuosipalkalla, velvollisuudella harjoitella itseänsä soitannossa uutterasti ja soittaa kaikissa tilaisuuksissa, joissa vaan soittomestari heidän apuansa tarvitsee;
5) kaikkien soittokuntaan kuuluvien henkilöiden tulee olla Suomen kansalaisia ja, niin paljo kuin mahdollista, kotoisin siltä paikkakunnalta, jossa soittokunta on. Poikkeus saakoon kuitenkin toistaiseksi tapahtua soittomestarin ja taiteellisen viuluniekan suhteen. Valtakielenä soittokunnassa käytetään luonnollisesti sitä kieltä, joka on paikkakunnan yleinen puhekieli;
6) soittokunta ei saa toimeenpanna mitään kansaa turmelevia huveja eikä mihinkään ravintoloihin sitä johdattaa omaksi hyödyksensä ja
7) soittomestari ja taiteellinen viuluniekka ovat velvolliset pitämään, jos lauluhaluisia paikkakunnalla löytyy, alituista lauluseuran ja uhraamaan yhteisesti 3 tuntia viikossa sen opettamiseksi ja johtamiseksi sekä
8) soittokunta älköön toimittako yhteishyvää tarkoittavien seurojen toimeenpanemille huveille kilpailijaa älköönkä myöskään pitäkö huvejansa silloin kun joku jalompi huvi esim. teateri yleisölle tarjona on.
Näille periaatteille ja tähän tapaan järjestettyjen soittokuntien katsomme täytyvän saada kannatusta tuntien yhteisistä varoista, esim. viinarahoista, joll’ei näitä käytetä jo entuudesta tärkeämpiin tarkoituksiin, esim. kansakoululle. Nykyiset, joko kokonansa tai kumminkin suureksi tai suurimmaksi osaksi muukalaiset soittokunnat eivät, meidän ymmärtääksemme, kannata kuntien ja kaupunkien yhteisten varojen tuhlausta: ne semmoisinaan jääkööt muukalais-ystäväin kannatettaviksi.
Jos muukalaiset soittajat kapelleistamme ja orkestereistamme pian jätetään pois, niin voinee käydä aluksi niin, että jonkun vähän aikaa saamme kuulla hieman heikompaa musikia, mutta kun askel tarkoittaa parempaan ja kansallisempaan päin pyrkimistä, niin sitä emme saa säikähtää; eikä, niin arvaamme, tuo vajanaisuus tule kauan kestämään.
Ilahduttavaa on kuulla kerrottavan lauluseuran perustamisista ja niiden toimista. Lauluseuroja onkin maassamme koko parvi. Missä vaan joku yhteishyvää tarkoittava yhdistys on perustettu, on sille oma laulukuntakin syntynyt. Jos mikään on sivistävä, niin on se laulanto. Lauluseurat ovat siis sangen tärkeät aikaan saada. Mitä ovat kansan- y. m. juhlat laulutta? Eivätpä suurin mitään. Jalot, isänmaalliset kristillis-siveelliset laulut, ne ne kansan sydämet lämmittävät ja saavat jalompia tunteita kuohumaan, ne ne uutta intoa rintoihin tuovat.
Valitettava lauluseuroissa, miten muissakin vapaasen tahtoon perusteluissa seuroissa, on innon ja osanoton laimistuminen. Lauluseurat useinkin alkavat kauneimmilla toiveilla. Intoa ja halua, sitä on jok’ikisen rinta täynnä. Mutta juuri kun on sen verran opittu, että edistyminen rupeaisi joutuisammin käymään, niin on seuran kuolema oven edessä. Syynä ovat tavalliset ihmiselliset heikkoudet: kateus, epäsopu, sääty-eroitus, kieliasia y. m. s. Oppineempi ei taivu oppimattoman rinnalla laulamaan. Ei ainoastaan kaikkien äänenlahjain tarvitse olla yhtä hyvät, ei, vaan kaikki ulkonaisetkin edut, rikkaus, arvo, suosittamus j. m. s. pitää olla aivan samalla mitalla mitatut kullekin, jos mieli pitempää ikää lauluseuralle voittaa. Ensimmäisessä innostuksessa se käy kyllä päinsä, mutta pitemmältä on hankalata erilaisten laululahjain ja ihmisetuisuutten yhdessä pysyä.
Arvoisat kansalaiset! Hyvän asian edestä antakaamme yksityisten oikkujemme ja mielitekojemme siirtyä, muistaen, että yhteinen hyvä on aina meidän yksityistä, omaa hyväämme ylemmäksi asetettava.
Lähde: Uusi Suometar 21.10.1881.