Mustilaisneitonen

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mustilaisneitonen.
(Kirjoittanut Q.)
Kirjoittanut Emil von Qvanten


          Säde päivyen, sammuvainen,
          Uinailee hämärässä jo
          Kohta joutuvi lumoovainen,
          Vilvas, viimeinen suutelo.
Metsän vihriän nurmivaipan kuvan laineet jo kuvastaa
Rusotellen jo ruusupilvet peittää iltaisen taivasta.
          Rannan rastaisen laulellessa
          Istuu illassa impinen.
          Yksin – vaanein – on silmäsessä
          Merkki langenneen enkelin.
Mustantummat on kauniit kasvot, kiheränsä kuin musta yö.
Vartensa on kuin liljan hieno, povi poimuvi, sydän lyö.
          Puvussansa on kummallisen
          Riemun riehuvan kaltaista
          Silmän sulo on haaveellinen,
          Katse niin itsevaltaista.
Jos hän laulaa, kuin riemurastaan lauluns’ on välin suloinen,
Kuni yölläkin kosken kuohu – kohoo välin kuin myrskynen.
          Sydämeensä kun syvän otti
          Sijan murhe, tuo musta yö,
          Sekö silmäänsä helmen nosti?
          Siitä sykkien sy’änkö lyö?
Lapsuusmaailman kainoutta hänkö suree? sen ruusuja?
Jon tuo tuulonen, viima kylmä, vilustutti – toi valvota.
          Sallimus! miksi sääsit huonon
          La’in – puhtaana hohtavi
          Korven liljakin – miksi luonnon
          Lapsen musteus kohtavi?
Kuvan kauneimman, minkä koskaan nä’in, aina ma muistan sen,
Korven korkean kukan – liljan – mustan, langenneen, valkoisen.

–[Fann]y–[Frima]n.


Lähde: Ilmarinen 7.8.1886.