Mykille joukoille

Mykille joukoille Kirjoittanut Santeri Mäkelä

Te tuimat, te vakaat, te vaiteliaat,

mitä miehiä, tulette mistä?

Mi teillä takana taival on,

ken ilmi tois elon kohtalon

teidän sielunne syvyyksistä?

Mit’ on nähty ja tehty ja taisteltu

sit’ ette te pöyhi kuin pöyhkät.

Mies vaiti on – arvet haastavat,

sillä äänensä käheiksi huutavat

vain kerskujat, löyhät ja löyhkät.

Teon kautta puhuvi kumousmies,

hän vaiti on – arvet haastaa.

Hän suoritti suuren sankarityön,

pois painui helmahan unhon yön.

Vain pelkurit palkasta haastaa.

Ma teitä nyt, veljet, tervehdän,

yksi teistä ma oon, teit’ ymmärrän.

Ah, veikko, mi vieressä seisot,

sä kuule, kun hiljaa kuiskaan:

Pyhät muistot on kallihit meillä.

Ne omaamme on ja lauleloon

ne nostattavat vielä.

Sä muistathan, kun ase käissä

me taistohon käytiin kuumaan,

hymyhuulin ja rinnoissa usko,

mi kestävi kärsimykset ja kuolon

ilohurman hetkeksi muuttaa;

päin tulehen taistelun uljaimman,

mistä kertovat lehdet historian,

päin taistohon, mistä on kaukana raukat,

missä iskevät miehet kuin villit haukat,

missä kansa kuin naarasleijona vaan

se puolusti pesää ja pentujaan

– veren hinnalla vallankumoustaan.

Sä olithan mukana, toveri, siellä,

kun Koltshak, Denikin, Vrangel lyötiin,

verta vuodatit Krimin kuumalla tiellä

ja makasit hangissa Pohjolan kylmän,

repaleissa ja nälästä nääntyen,

eespäin, yhä eespäin rynnäten;

sinä sielläkin syttyen pyhään vihaan

olet iskenyt kylmän pistimes

rasvaiseen syöttiläislihaan,

ja viheliäisine virsuines

sinä kaaloit hanget ja lahtarit hait,

sinä iskuja annoit ja iskuja sait,

sulla piisasi intoa kantaa

punalippusi Jäämeren rantaan.

Nyt ympärillesi katsahdat:

ei ihme jos harveni ruodut,

ei ihme jos silmäs ei kohtaakaan

rakkainta taisteluveikkoaan;

ne maassa jo makaa ja maatui,

ne sortajan kalvasta kaatui.

Ah, monta on, joiden riemuiten

kättä tahtoisi lämmintä puistaa

ja sulkea sankarisyleilyyn

ja voittomme hetkiä muistaa,

vaan oi – käsi kylmä ja kankea on

manan miesten ja huulensa liikkumaton.

Oi teitä, te haudat hangissa,

sorakuopat ja kummut taajat,

arot Venäjän aavat ja virtaisat

ja Karjalan kuusikot laajat!

Täys sankarihautoja on tämä maa,

proletaarien kalmistolta,

ei tulevat polvet tietää saa

konsana kaikkia noita.

Sä pyhä oot, verin ostettu Neuvostomaa,

jossa ryysyiset urhot nyt lahoaa.

Sua häväisköön maailma herja,

mässäävä, kuoleva, kurja.

Kirouksien salamat singotkoon

sulle piispain ja pappein suista,

sä kallis oot meille, pyhä hautausmaa,

sä muistorikas taisteluista.

Niin, veikot vakaat ja vaiteliaat,

on murskattu maailman valtiaat,

on matkattu mainio retki.

Liekö pitkä nyt levon hetki, –

ei kysytä tuota. Kun torvet soi,

kun eespäin!-huuto kajaa,

kun sota taivaalla taas salamoi

ja kuolema kentillä ajaa,

rivit valmiit on meillä ja kivääriin

taas tartumme vapauden vuoksi.

Ja punainen maa jos vaarass’ on,

me riennämme lippumme luoksi,

ja rauta kylmä kylmästi taas

niinkuin ennen tätä

se uppoova on ruumiiseen,

jossa liha on paksu ja mätä!

1922

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.