Myrskyn jälkeen

Myrskyn jälkeen. Kirjoittanut anonyymi

Myrskyn raivo on laannut, vaimennut luonnon tuskainen vaikerrus. Viehkeän suruisa rauha painuu luonnon kasvoille. Hajanaisten pilvien kulku herkenee yhä hitaammaksi, vaikkei lepoon vielä ilman pielellä, joka hohtaa iltaruskon ihanissa, lämpöisissä väreissä. Meri, jonka äsken kamppailevasta povesta tuskan vaahto kohosi korkealle vasten kallioita, läikehti hetkisen kimaltelevana sekasortona päivänpilkkeessä ja heijastaa nyt keijuvalla pinnallaan kirkastunutta taivasta, jonka kuvaa maininki huoaten tuudittaa.

Nuorukainen seisoo rannan kalliolla. Siinä oli hän katsellut myrskyn raivoa oudoissa mietteissä. Ajatukset, joita hän niin usein oli keveästi käsitellyt niitä lukiessaan tai kuullessaan, olivat astuneet esiin elävinä ja herättävinä. Elämän vakavuus oli hänen sielunsa vallannut. Kuten myrsky käy yli luonnon, näytti kohtalonkin kulku kautta elämän sokealta, säälittömältä, ilman tarkoitusta mullistavalta. Todellisuus tuntui ilkkuvan sitä ihanteen ikävää, joka hänen rinnassaan eli. Epätoivoisena oli hän nähnyt pahan yhä uudistuvan itsessään ja muissa, kaikesta vastaan sotimisesta huolimatta. Jokaisessa voitonvietossa oli aina väijynyt uusi tappio. Joka kerta oli hän havainnut ainakin mahdollisuutta pahaan. Elämän epäselvyys tuntui hänestä tuskalliselta. Niin harvoin oli hän löytänyt oman itsensä. Itsenäinen ei näkynyt kukaan olevan; luulottelee olevansa vapaa, mutta onkin kahlittu kaikesta riippuvaksi. Totuus näytti vaihtelevan. Todistamaton oli todistelujemme pohjana. Kauneutta ei missään näkynyt samentumatonna. Kaikella oli katoovaisuuden leima. Kaikki kärsivät. Onni oli vain luulottelua, se oli kuin runoilijan unelma. Niin kutsuttu kehitys ilmeni vain suurempana liikkuvaisuutena eri aloilla. Kaikki näytti vain konerakenteelta. Vääryys kohtasi katsetta joka taholla. Sitä, millä oli ollut menestystä, sanottiin hyväksi ja järjelliseksi. Itsekkäisyys oli määräävänä kaikessa. Kuinka itsekäs oli koko ihmiskunta! Se arvosteli joka asiaa ainoasti omalta kannaltaan. Muiden olentojen omakohtaista hyvää ei otettu lukuun, eikä sen toteuttaminen näyttänyt edes mahdolliselta ihmisen olemassaolon rinnalla. Ainoastaan väkevämmän oikeutta pidettiin pyhänä. – – Tuokion tunsi nuorukainen houkutusta vaeltaa myrskyn tavoin läpi elämän, musertaen kaikki tieltään; mutta hän ajatteli: en tahdo olla kohtalon kaltainen. Siihen minulla ei ole edes tiedottomuuden oikeutta. Mukana siinä pelissä en kuitenkaan tahdo olla. Minä pelkään elämää, pelkään yhtä paljon omaa itseäni. Kuolema, tyhjyys minua ei kammota. – Aalto vyöryi syvyydestä kalliota kohden, jolla hän seisoi. – Uljas, ihana aalto, avaa sylisi minulle – – mutta elämän jaloimmat aatteet, ihanimmat unelmat, hyvästi te!

Hän katsahti ympärilleen ikäänkuin jäähyväisiksi ja havaitsi luonnossa tapahtuneen muutoksen. Ympäröivä rauha laskeutui hänen sieluunsa. Hän tunsi, että elämässä on jotakin sovittavaista, että siinä on valoa, joka tulee ylhäältä päin. Rakkaus on sellainen valo. Rakkaus sovittaa paljon, lohduttaa ja antaa iloa. Sitä ei paatuneinkaan voi väärin käsittää; elävä rakkaus tunkee sydämeen ja tekee hyvän työn silloinkin, kun sen ulkonainen lahja tulee väärinkäytetyksi. Sen ilmestymisen muisto on myös vaikuttava. Ihminen, joka katsot alentavaksi ottaa lahjaksi mitään keneltäkään, tahdotkos rakkaudenkin lykätä luotasi? Onhan sekin lahja ja varsin ansaitsematon lahja. Mutta mimmoista elämä olisi ilman rakkautta? Näitkö myrskyn, joka äsken säälitönnä raivosi? Katso sen jälkiä. Vaikuttakoon, valistakoon rakkaus elämässä! Paljon sen synkkyydestä on silloin häviävä. Katso ihmistä! Hän ansaitsee sääliä, ainoastaan sääliä, häntä ei voi moittia ihmisheikkoudestaan, hän on rajoittuvaisuutensa vanki. Tiedotonta pahaa on enin osa. Synti on usein vain unohdusta. Kaikkein syntisin on myös kaikkein onnettomin. Ihminen hän taistelee ja pyrkii. Hänen tarkoituksensa on usein hyvä. – Nuorukainen näki rakkauden ohella toisenkin valon elämää kirkastavan. Se virtaa järjestä tai sielun sisimmästä tai – Hänestä tuntui kuin olisi hänessä jotain himmeätä, jossa kuitenkin sarasti selvitys ja sovitus elämän ongelmaan. Jo pahaa vastaan sotiminen osoittaa jotain hyvää olevaksi, joka sotii, ja jotain, jonka puolesta soditaan. Taistelu, pyrkimys ei myöskään voi olla merkitystä vailla. Täytyy olla joku tarkoitusperä. Elonkaikkeus ei saata olla sattumusta, leikintekoa. Täytyy olla olemassa joku, joka on järjestänyt olosuhteet niin, että kaikki esiintyy niin luonnollisena. Ihmiset ovat käsittäneet korkeimman enemmän tai vähemmän epätäydellisestä. Epätasaisuus, epäselvyys elämässä riippuu kehityksen kesken-eräisyydestä. Maailmassa tämmöisenään ei paha voi kadota yhdestäkään maan olennosta; täydellinen hyvä ei voisi elää täällä, maailmanpaha tappaisi sen. Mielikuvitus on annettu ihmiselle vapauttajaksi nykyisyyden taakasta. Iäisen aavistus johtaa ajatukset usein ylempiin ilmoihin. Sielulla on silloin juhlahetkensä. –

Tälläisiä mietteitä liikkui nuorukaisen povessa. Iloinen luottamus täyttää hänet vähitellen. Ajatukset kääntyvät hänen omaan itseensä. Hän ajattelee omaa tehtäväänsä elämässä. Hän tahtoo tulla jaloksi voidakseen jalostuttaa muita ja opastaa heitä oikeaan. Hyveelle hän tahtoo pyhittää koko elämänsä, ei ainoastaan hurmauksen tuokiota. Hän tahtoo elää kansan parissa niinkuin joku heistä. Heitä ja heidän lapsiaan hän tahtoo opettaa. Hän tahtoo olla tasantyynenä kaikissa vaiheissa, koskaan muita rasittamatta. Ei mitkään ennakkoluulot saa sitoa häntä, kaikessa hän tahtoa etsiä hyvää. Hän tuntee, että hänen on luovuttava paljosta, mistä ihmiset iloansa etsivät, mutta hän luulee voivansa sen. Voimiensa mukaan tahtoo hän ottaa maailman surua kantaaksensa ja kantaa sitä ilman huojennuksen toivoa, palkatta, säälittä, kenenkään häntä ajattelematta – ikuisesti. Minun täytyy löytää täysi jalous, jollei muualta, niin vihdoin itsestäni, sanoo hän.

Sillä välin valo miltei huomaamatta on heittänyt jäähyväisensä. Yö tulee. Syvä suru näyttää laskeutuvan yli luonnon. Kaikki eloisuus on asettunut, hiljaisuus vallitsee. Tyynesti katselevat tähdet esiriputtomasta äärettömyydestä. Tähtipohjana vipajaa meri. Nuorukainen herää ylpeistä unelmistaan. Katala itsekylläisyys! Ainako siis ajatukseni kiepuvat vaan oman itseni ympärillä? – Hän muistaa kuinka hänelle aina oli ollut vaikeinta tunnustaa ja edistää jaloutta muissa. Hän on tahtonut, ettei kukaan olisi häntä jalompi. Jumalan asia ei ole aina ollut hänen asiansa. Jumala tahtoo, että kaikki tulisi hyväksi. Yksityisen tulee puhtaana sävelenä sulautua kokonaisuuden ihmeelliseen sopusointuun. Vaikeinta on itsensähillintä, kieltäytyminen. Nuorukainen tuntee rangaistuksen omassa itsessään – mutta hän tuntee myös kuinka kärsimys sielua kohottaa. Iäinen lähestyy etsivää ajatusta yhä lähemmäs. Synti on kärsimystä, ja kärsimys on välttämätön aste kehityksessä. Kaikki on jumalaista. Pieninkään tapahtuma ei ole merkitystä vailla eikä ilman yhteyttä, se aiheutuu kaikista edellisistä ja vaikuttaa kaikkiin vastaisiin. Vähäpätöisyys elämästä katoo, kun sitä kokonaisuudessaan katsastaa, sen suuruus astuu silloin näkyviin. Voi elää suurta varten vähäisessä. Oikeus korkeimmassa merkityksessä vallitsee. Aina alimmasta asteestaan on elämä kohoova yhä korkeampaan täydellisyyteen. Kuolemassa alempi ainoastaan antaa sijaa korkeammalle. Aistillisuus eroittaa, henkisyys yhdistää. Hengen alalla on täydellisyys ilmestyvä, siellä on tosi vapaus ja kauneus.

Nuorukainen rukoilee: Oi Jumala! Anna anteeksi, valista jokainen kyyneltynyt silmä, joka ei näe sinun hyvyyttäsi. Anna vain jokaisen jalon aatteen tulla työksi, ja anna meidän aina ajatella jalosti. Opeta meitä käsittämään elämän tarkoitus – Sinun tahtosi – – Minä tahdon, minä tahdon – auta että minä tahdon!

X.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.