Näytelmistö 3:s osa

Näytelmistö 3:s osa. Nummisuutarit, komedia, kirjoittanut A. Kivi. Kirjoittanut August Ahlqvist

Otsikossa viitataan virheellisesti Nummisuutarit-näytelmään.

Suomalaiselle kirjallisuudelle ei mennyt vuosi ollut huono vuosi. Vaan mitenkä se oli hyvä vuosi ja minkälainen hyvä vuosi se oli, tätä ei suinkaan se ole voinut käsittää, joka vaan sanomalehdistä etsii tietonsa lisää. Mitä on meillä kyllä monta ja liiaksikin monta, vaan ei koskaan ole niissä kirjallisuuden tarkastusta hoidettu niin kehnosti kuin juuri mennä vuonna. Ennen aikaan piti Snellman’in Litteraturblad tarkan vaarin suomalaisestakin kirjallisuudesta, ja ilmoitti yleisölle vähemmätkin tuotteet, joilla tämä eneni. Menneen vuoden kuluessa tuli ulos kirjallisuuskappaleita, joille on annettu suuri arvo ja merkitys, vaan nykyinen kirjallisen arvostelun areopagi ”Litterär Tidskrift” on ollut niin ylhäinen, ett’ei ole kallahtanut suomalaisen kirjallisuuden tuotteihin. Ohitse mennen sanomme, ett’ei tätä lehteä tietäisikään Suomessa ulostulevaksi, ell’ei siinä aina aika välistä olisi noita pitkiä ja sekavia kirjoituksia kansallisuus-kysymyksessä, joiden ainoa tarkoitus näyttää olevan suomalaisen kansallisuuden alentaminen ja parjaaminen. Dagblad kyllä yhteen aikaan reuheutelihen kirjallisuudenkin arvostelijana, ja tällöin liikeni suomalaisellenkin kirjallisuudelle joku palstan lohko. Vaan niistä syystä nyt ei enää niin tapahdu, on sitä vaikeampi sanoa kuin sen arvoisan toimituksen useinkin näkyy pitävän palstojensa avonaiseen kitaan mättää – puuta, heiniä. Suometar tosin menneelläkin vuodella mainitsi ne kirjallisuustuotteet, mitkä milloinkin ilmautuivat, vaan se tapahtui, vähillä poikkeuksia, yhtä kevytmielisellä tavalla kuin kaikki muulin lehden silloinen toimittaminen.

Näin on suomalaisen kirjallisuuden vainio, joka niinkuin muukin uudispelto tarvitsee tarkkaa haraamista ja kitkemistä, kauan aikaa saanut olla ruokkimatta ja onkin tällä ajalla nisun seassa vahvasti työntänyt rikkaruohoa, joka kumminkin monestakin viljan tuntemattomasta katsojasta on näyttänyt paljaalta hedelmälliseltä elolta. Meidän velvollisuus on tässä tehdä ojennus ja muutos, ja tämä velvollisuus pakoittaa meidät kirjallisen tarkastustyötämme aloittamaan menneen vuoden alalta, vaikka meillä olisi montakin syytä olla erillämme useammasta kuin yhdestä senaikuisesta kirjallisuustuotteesta.

Olletikin on alkava näytelmäkirjallisuutemme hyötynyt menneellä vuodella, niinkuin ne kirjannimetkin, jotka tämän kirjotuksemme alkuun panimme, hyvin osoittavat. Tämä näytelmällisyytemme alku on kummallista. Muualla kun näytelmällisyys rupee syntymään jollakulla uudella kielellä, niin syntyy ensin näytelmäseura, tulevainen tahi seisova, tavallisesti edellisen-lainen, ja tämä seura, josta vähitellen kasvaa oikea teateri, on syynä näytelmienkin syntyyn, se tarvitsee niitä käytännöllisesti ja tekee ne tahi – teettää. Meillä taas on ensin valmistettu näytelmiä, jo pariin, kolmeen kymmeneen kappaleesen, joista muutamat ovat omatekoisiakin ja muutamat suuresta arvosta. Vaan teateria ei meidän kielellä kumminkaan ole: ei hatarinkaan lato ole vielä pyhitetty Talian palvelukselle Suomen kielellä, ei repaleisintakaan mustalaisjoukkoa löydy, joka Suomen sanoilla kuvatteleisi kansalle. Tässä kummallisessa kohdassa, jolle selitys voidaan saada vaan kielemme kurjasta tilasta yleisesti, on tällä kielellä sama vaikeus edessä kuin sen edistymisessä muillakin aloilla: kielen pitää ensin valmistua kirjailijoiden ja runoniekkain kamareissa ja käyttämättömissä teoksissa ennenkuin se pääsee käytettäväksi, tässä kohden näyttelytaiteen käytettäväksi!

Vaan asia ei parane valittaen, emmekä vaikeasta tilastamme kumminkaan pääse muuten kuin työtä tekemällä eteenpäin. Eivätpä meidän noin käyttämättömiksi jääneet näytelmämme kuitenkaan olekaan aivan hyödyttömät. Näytelmärunoutta niinkuin laulurunojakin nautitsee nykyinen aika yhtä paljon lukemallakin kuin teaterissa katsomalla tahi laulamalla, joten ainoastaan näitä runouden haaroja ennen muinoin nautittiin. Ja lukienkin saapi se, jota runotar ylipään voipi liikuttaa, runollisella taidolla tehdystä näytelmästä mielen koroitusta, karaistusta ja puhdistusta. Tältä puolen katsoen ei Kirjallisuuden Seuran ulosantama ”Näytelmistö” suinkaan ole ollut turha toimi, vaan Suomen kansalle avannut uuden maailman – sen kuvastimessa, ja Suomen kielelle uuden sivistys-alan.

Näytelmien 3.s osa on tähän asti sisällyksestä rikkain osa tätä kokousta. Paitse käännöksiä: ”Macbeth”, ”Minna von Barnhelm” ja ”Pietari Patelin”, jotka jo yksinänsä tekisivät sangen arvoisan kirjan, sisältää tämä osa sen kanan odotetun Kullervonkin, joka aineensa puolesta ja sen vuoksi, että se on ensimmäinen alkuperäinen murhenäytelmä, ansaitsee suurimman tarkastuksen.

Herrojen Blom’in ja Hannikaisen käännöksistä ei ole muuta sanomista kuin hyvää. Lessing’in Minna von Barnhelm on ensimmäinen taiteellisesti tehty komedia korkeampata laatua Saksan kielellä, samoin kuin hänen tekemänsä murhenäytelmä Emilia Galotti, saman suomentajan kääntämä Näytelmistön 1:een osaan, on ensimmäinen sitä laatua. Vaan vaikka näin vanhat, ovat nämä kappaleet yhdäti pysyneet kotomaansa teaterille, ja viehättävät vielä yhdäti sekä katsojaansa että lukijaansa. Suomen kielelle on se suureksi voitoksi että ne sille ovat käännetyt, vaikka Lessing’in lyhyt, painava ja ajatuksia täysi kieli ei ole kevyintä suomentaa. Herra Blom on kumminkin ylipään onnistunut hyvin tätäkin jälkimmäistä kappalta suomentaessaan, jos emme lukuun ota jotakuta jäykempää kohtaa siellä täällä. Vielä onnistuneempi on herra Hannikaisen käännös. Hän onkin luontainen teateri- ja kaunokirjoittaja ja on sen ohessa pitkällisellä harjoituksella luonnistanut kirjoitustapansa ja notkeuttanut kielensä. Hänen suomentamansa komedia on vähäinen ilveilys Ranskan kielestä, vähän karkeansekainen, vaan sukkela. Sen tekijätä ei tarkoin tiedetä, vaan sillä on se merkillisyys että se on Ranskanmaalla pysynyt teaterilla ei vähemmän kuin neljäsataa vuotta.

Herra Slöör’in käännös on näytelmäkirjallisuuden korkeinta laatua, maailman mainioimman näytelmämestarin mainioimpia teoksia. Tästä lienee kylläksi arvata, miten uskallettu semmoinen yritys on. Meidän mielestä on vielä liian aikainen ruveta Shakespearia Suomeksi käyttämään; kielemme sanasto monessakin niistä korkeilta aineista, joita tämä runoilija kuvailee, on vielä epävakainen ja muodostumatoin, ja kielettäremme liikkuu vielä kömpelästi ja hoiperrellen uudemmissa runopuvuissa. Ja tuskinpa koskaan saatanee Shakespearen teoksia Suomeksi kuulumaan siltä, miltä ne kuuluvat esim. Ruotsin kielellä. Suomen kielen luonne on kokonansa toinen kuin germanilaisten kielten; sen sanat ovat pitkät, näiden (varsinkin Englannin kielen ja Ruotsin) useimmin yksitavuiset, näillä suuri taipumus ja keveys, Suomen kielellä suurin vastahakoisuus ja vaikeus loppusoinnun käyttämiseen; niillä lyhyt ja vikkelä lauserakennus, tällä pitempi ja painoisampi. Tällä emme suinkaan tahdo moittia Suomen kieltä, sanomme vaan sen luonnon, mimmoiselta se meistä näyttää, ja lisäämme niiden lohdutukseksi, jotka tämmöisessä totuuden puhumisessa näkevät jotain omalle kielellemme alentavaista, etteivät Shakespeare-käännökset Saksankaan kielellä ole erittäin onnistuneet, vaikka se on niin läheisesti heimoa hänen kielellensä, Ranskan kielisistä mainitsemattakaan, ja kysymme sen lisäksi, voisiko kukaan ajatella mahdolliseksi, että Shakespeare saataisiin hyvästi käännetyksi Latinan kielelle, tahi edes Kreikankaan, vaikka jälkimmäinen on niin notkea ja runollinen? Suomen kielellä on näihin kahteen viimeksi mainittuun vivahtava luonne, ja tämä luonne juuri tekee Shakespearen milt’ei mahdottomaksi meidän kielellämme.

Vaan onhan Herra Slöörin käännös fait accompli, tehty työ, ja kumoopi siis sen, mitä ikään lausuitte, sanonee joku. Eipä niinkään. Herra Slöörin käännös on ensimmäinen yritys ja lisäksi vielä, niinkuin sanoimme, uskallettu yritys, ja sen vuoksi on siitä lausuttava, ei, kuinka paljon se on onnistunut, vaan kuinka vähän sen on ei-onnistunut. Ja tältä puolen katsoen pidämme parhaana kiitoksella, minkä tästä käännöksestä sanoa voimme, että luulemme ummikko-Suomalaisenkin vähän sivistyneemmällä järjellä voivan monin paikoin nauttia lukiessaan Herra Slöör’in käännöstä. Näytteeksi tämmöisistä sujuvista kauniskielisistä paikoista panemme tähän seuraavan Lady Macbeth’in itsekseenlausunnan:

                             Äreä ompi ääni

Nyt itsen korpin, joka roikkuvi

Tuloa onnetonta Duncanin

Mun katton’ alle. – Tulkaa, tulkaa henget,

Te, jotka murhamieltä suositte,

Ja vaimon luonne multa ryöstäkää!

Mua täpötäyteheni hirmuisinta

Julmuutta täyttäkäätte, kantapäästä

Hamahan kirehesen asti! tehkää

Vereni sakeaksi; salvatkaatte

Tie armahtamiselta, ett’ei luonnon

Katumis-tervestykset järkyttäisi

Mun julmaa päätöstäni, taikka rauhaa

Sovita sen ja te’on välille.

Mun vaimo-nännistäni imemähän

Tulkaatte maidon asemesta sappee.

Te murha-henget,

Miss’ ikinänsä näkymättöminä

Te pahennusta ootte väijymässä!

Yö synkkä, tule, verhoo itsesi

Savuhun mustimpahan helvetin,

Ett’ei mun puukkoni näkisi haavaa,

Min pistää, taikka taivas pilkistäisi

Pimeän peitteen läpi, huutamahan:

”Lakkaa, lakkaa!”

Kysymyksenä-olevan Näytelmistö-osan pääkappale on ”Kullervo” sekä sen vuoksi, että se on ensimmäinen omatekoinen murhenäytelmä Suomen kielellä (”Ruunulinna” on tiettävästi mukailtu ”Macbeth’in” jälkeen), kuin myös senkin tähden, että sen aine on meidän kansallisesta tarustostamme; ja vieläpä sekin, että ”Kullervo”-näytelmälle muutamilla puolin on annettu niin erinomaisen suuri paino ja siihen perustettu niin suuret toiveet, saattaa jokaisen tarkastelijan sitä lähestymään suuremmalla varovaisuudella kuin mikä tavallista on. Tämän murhenäytelmän aine on se tunnettu kertomus Kalevan runoissa 31–36. Kahden veljeksen Untamon ja Kalervon välillä on syntynyt katkera veljenviha, joka päättyy siten että Untamo hävittää veljensä talon ja suvun, jota jälkimmäistä vaan yksi Kalervolan vangiksi joutunut raskas vaimo jääpi jälelle. Tämä synnyttää Untamolassa Kullervon, joka tulee samoin kuin äitinsäkin Untamon orjaksi, vaan jonka tämä, kun ei mitenkään voi hillitä orjapojan rajuutta ja määrätöintä voimaa, myöpi orjaksi Ilmariselle. Ilmarinen panee hänet karjansa paimeneksi, vaan kun hänen emäntänsä kerran pilkalla on paimenen eväskakkaraan leiponut kiven, johon tämä syömään yrittäessään vetää veitsensä, ainoan isänsä perinnön, poikki, kostaa Kullervo emännän pilkan sillä, että karjan asemesta illalla ajaa kotiin metsän petoja, jotka emännän repivät kuolijaksi. Nyt lähtee hän Ilmarisen kostoa pakoon, ja surullisena torvessa kuljeksiessaan saa ”viidan eukolta” tietää, että hänen vanhempansa, sisarensa ja veljensä eivät tulleetkaan murhatuiksi heidän kotonsa hävityksessä, vaan elävät vielä ”Lapin laajalla rajalla, Kalalammin laitehella” lymyssä. Tänne lähtee nyt Kullervo, ilmoittaa itsensä vanhemmilleen, jotka ilolla ottavat hänet vastaan, ikäskuin korvaukseksi sen tyttären siaan, joka heiltä on marjatiellänsä metsään eksynyt. Tässä yrittää hän nyt elämään rauhallisena ihmisenä, vaan häneltä ei tahdo mikään työ onnistua. Niin panee isänsä hänet kerran ”veroja” viemään, jolta asialta palatessaan hän tapaa tytön, makaa sen ja vasta sitten kuulee kadonneeksi sisareksensa. Tyttö syöksee itsensä koskeen, ja hänen tekonsa kauhistus päästää Kullervossa kaikki pahat voimat liikkeelle. Hän lähtee nyt ja kostaa Untamolle ”ison kohlut, maammon mahlat”, tappaen kaikki ja polttaen talon. Tältä retkeltä palattuansa ja mielen levottomuudessansa metsiä kävellessään joutuu hän viimein sille paikalle, ”joss’ oli piian pillannunna, pitänyt emonsa tuoman”, ja heitäksen siinä, tunnon vaivoilta kouristettuna, omaan miekkaansa, saaden niin surmansa.

Tämä on aineena hra Kiven murhenäytelmässä, ja hän on vähillä poikkeuksilla uskollisesti seurannut kertomarunon juonta.

Epäilemättä on tämä aine hyvinkin ”murheellinen”. Ei siitä kyllä, että kohtalo on pannut Kullervon kostajaksi hänen sukunsa hukuttamisesta. Harhateillään joutuu hän vielä myöskin sisarensa pillaajaksi. Tässä on siis kahdenkin murhekertomuksen täysi aine. Vaan juuri tämä aineen rikkaus tekee Kullervokertomuksen kokonaisuudessaan ”näytelmällisesti” kelvottomaksi. Näytelmäruno on teon kuvaus, nerollisen (energisk) teon kuvaus, ja tämän sen kuvattavan luonto vaatii teon yhteyttä, teon alinomaista rientoa yhtä loppukohtausta kohden. Vaan Kalevalan ja hra Kiven Kullervossa ei tätä yhteyttä löydy. Kalevalassa se ei kumminkaan haittaa, että Kullervo sisarensa kanssa joutuu sekaannukseen ja sitenkin onnettomuuteen, kosta kertomarunon luonto on semmoinen, että se ei vaan siedä, mutta vaatiikin välikertomuksia. Vaan ei Kalevalakaan pidä Kullervon kahta onnettomuutta, nim. että hänen on sukunsa puolesta ja omasta orjuudestansa kostettava Untamolle ja että hän on pillannut sisarensa, yhden arvoisina. Nähtävästi kallistuu kertomarunotar jälkimmäisen aineen puolelle, hänestä on sisaren pillanta se kauhea työ, joka tulee kostetuksi pillomuksen miekkaansa painumalla, ja sentähden tapahtuukin tämä juuri sillä paikalla, jossa pillonta oli tehty. Untamolan kostaminen ja hävitys toimitetaan myös, mutta tämän työn teko ei Kalevalan Kullervoa haittaa sen enempää.

Näytelmärunon kannalta on päin vastoin Kullervon kosto Unnolle se ainoa aine, mitä Kullervokertomuksesta voipi käyttää. Mutta se onkin kokonainen aine, ja taitavan runoilijan käsissä siitä kyllä voisi syntyä jotakin. Tosi kyllä on, että kansallisesta tarustosta aineensa saaneet murhenäytelmät eivät nykyisempina aikoina ole onnistuneet missään, vaikka niitä kiihkeämpään eloon leimahtanut kansallishenki monin paikoin on synnyttänyt. Ne ”Hermannit”, ”Odinit” ja muut senkaltaiset murhenäytelmät, joilla näin on tarustosta ollut sankarinsa, ovat olleet jo syntyessään kuolleita, ja ne ovat tekijöinensä jääneet unohduksiin. Syy tämmöiseen taruston kelpaamattomuuteen murhenäytelmän aineeksi on helposti havaittava. Nauttiaksemme murhenäytelmätä pitää meidän tuntea kanssakärsimystä sen sankarin onnettomuudesta. Mutta taruston henkilöt, jotka tavallisesti ovat ”jumalia” tahi ainakin ”uroita”, eivät jälkimmäisinäkään meistä tunnu oikein ihmisiltä, samankaltaisilta kuin me, eikä heidän kärsimyksensä vaikuta meissä sitä säälimistä, jonka oikean ihmisen, niin sanoaksemme historiallisen ihmisen kärsimys tekisi; he tuntuvat meistä olevan liian korkealla, ollakseen samain onnenvaihetten alaisia kuin me, ja liian kaukana, tunteakseen niitä samoja tunteita, jotka meitä liikuttelevat. Täten ei ”Prometheus”, vaikka kärsivä koko ihmiskunnan edestä, ei ”Herakles”, eikä muut taruston murhenäytelmä-sankarit voi meitä liikuttaa, vaan jättävät meidät aivan kylmiksi.

Me emme luule, että meidän suomalainen tarustomme mainittujen haittojen suhteen olisi murhenäytelmään soveljaampi kuin muutkaan tarustot. Vaan me jätämme kernaasti tämän seikan sen enempää väittelemättä, ja otamme sen valmiina tekona, että näytelmärunoilijamme, luottaen voimiinsa, ei ole peljännyt puuttua tarullisten aineesen, vaikka se kyllä on epäilyttävätä luontoa, vaan on Kullervokertomuksen tehnyt murhenäytelmäksi. Me kerromme vaan siitä, mitä edellä sanoimme, että meidän mieleltä tässä kertomuksessa Kullervon kosto Untamolle on ainoa näytelmällisesti murheellinen aine, koska ei kaikki, mikä murheellista (tragediallista) on, sanoo eräs kaunotieteen tutkija, myös ole näytelmällistä; niin esim. on haaksirikossa hukkuminen sangen murheellista ja sopii hyvin kertomarunon aineeksi, vaan näytelmällisesti murheellista ei se sillä vielä ole. Kullervon kosto on kumminkin täydesti murhenäytelmällinen. Hän on joutunut äitinsä kohdussa tahi lapsena Untamon vangitsi. Tämä, niin ajattelemme me aineen täytettä, päästyänsä veljen murhattua yksinänsä yhteisen tavaran ja maan hallitsijaksi, päättää vähentää syynsä raskautta siten, että kasvattaa hänen poikansa kuin oman lapsensa, kohtelee häntä hyvyydellä, ja miks’ei? määrää hänelle vielä tyttärensäkin puolisoksi, mutta pitää hänet perijuurtansa tietämätöinnä. Vaan tähän tietämättömyyteen ei poika aina jää, joku hänen isänsä entisistä palvelijoista (Kimmo) kertoo nuorukaiselle hänen oikeat seikkansa, ja tästä alkaa murhenäytelmän sankari, yhdeltä puolen painaa häntä sukunsa koston velvollisuus, toiselta kiitollisuus elättäjäänsä ja rakkaus hänen tytärtänsä kohtaan. Tästä syntyy oikea murhenäytelmällinen taistelu eri tunteiden kesken murhenäytelmän sankarissa, joka taistelu ei lopu ennen kuin tämä on muserrettu.

Näin ja muihinkin tapoin voipi Kullervo-ainetta ajatella murhenäytelmäksi. Hra Kivi ei ole sitä muodostanut näin eikä muutenkaan murhenäytelmällisesti; näytelmän muodossa on hän vaan kuvannut kertomarunon tapaukset, joka ei olisi ollut tarpeellista, koska ne Kalevalassa ovat niin hyvin kerrotut, ett’ei sitä voi paremmin tehdä. Vaan pitäkäämme hra Kiven teosta vielä vähän aikaa murhenäytelmänä. Mikä on siinä sankarin murhenäytelmällinen kärsimys? Himoko kostaa Untamoa? Tämä kyllä olisi riittävä ponnistin, niinkuin edellä olemme viitanneet, ja tekijä käyttääkin sitä sinä, mutta kummastuttavalla taitamattomuudella antaa hän, Kalevalan mukaan, Kullervon löytää vanhempansa ja siskonsa, vielä hengissä; ne eivät siis olekaan murhatut, kostaa ei siis tarvitsekaan Untoa, ja koko se murhenäytelmällinen ponnistin on siis ventoutunut ja kelvotoin! Näin ei jää Kullervon kärsimykseksi muuta kuin se, että Unto on tehnyt hänet orjaksi ja polttanut hänen otsaansa orjanmerkin, joka kumminkaan, niinkuin Kimmo muutamassa kohdin sanoo, ei paljo näy hänen ”keltaisilta kiheriltänsä”. Tässä on kuitenkin vielä kyllä kärsimyksen ainetta, vaan vaikea on ymmärtää, miksi Kullervoa tarvitaan kuljetella ensin Ilmarin orjaksi, siellä hänellä tapattaa tämän pääasiallisesti viaton emäntä, sitten vanhempainsa luokse, siitä onnettomuuteen sisarensa kanssa, ja sitten vasta hänen annetaan kostaa Untamo! Tämä olisi voinut tapahtua heti niin pian kuin poika tunsi käsivarressansa voiman paisuvan, sillä viha Untoa vastaan hänessä tuntuu aina olevan vireissä, eikä minkäänlainen epäilys koston oikeudesta näytä häntä koskaan estelevän. Nuo väliseikat ovat siis vaan myödytyksiä kertomarunolle, mutta riippuvat murhenäytelmässä aivan erillään sen pääjuonesta.

Vielä arveluttavampi on tuo tapaus sisaren kanssa. Murhenäytelmän sankari ei parane eikä pahene siitä, sillä jo ilman sitäkin on hän koonnut niin paljon syytä päällensä, ett’ei tätä uutta rikosta olisi tarvinnut tehdä. Eikä se oikeastaan enennäkään hänen syytänsä, sillä se tapahtui tietämättömyydestä. Siksi on tämä tapaturma kuitenkin tarpeellinen, että tekijä saapi oikean lopun sankaristansa, sillä kertomarunon mukaan antaa hän tämän kohtauksen kovemmasti kouristaa Kullervon omaatuntoa, ja hänen sen tähden langeta miekkaansa. Muistaaksemme näimme tahi kuulimme jossain tekijätä kiitettävän siitä taidosta, jolla hän tämän kamalan tapauksen kuvaa. Mutta ei mikään taito voi poistaa sen inhoittavaa ja kauhistavata luontoa, emmekä sitä voi miksikään erinomaiseksi taidoksi sanoa, että Kullervon annetaan tulla esiin ikäskuin vielä suutansa maistellen pillomustyönsä hekkumasta. Vanhanaikuisessa kertomarunossa, kaiken sen ihanuuden kanssa, jolla se siinä on esitetty, ei tämä kohtaus loukkaa, vaan viehättää ja liikuttaa. Mutta näytelmärunossa, murhenäytelmässä! Ainoastaan kokonansa raaentunut maku voipi semmoista tuoda esiin, ja voisi sen suvaita näytelmäsillalta katsottavaksi. Ilman sitä ei hra Kiven Kullervon luontoon, joka aina on vihainen ja hautoo vaan tuota yhtä koston himoa, näyttäisi ensinkään sopivan mitkään muut himot, kaikista vähimmin rakkauden hempeät tunteet, joll’ei hänen tilapäinen, yht’äkkiä syttynyt ja yht’äkkiä tyydytetty rakkautensa ehkä liene myös sen maailman ivauksen hedelmä, joka hänessä silloin tällöin nähdään. Se olisi todella mestarillinen sukkeluus! Vaan lukijan tahi katsojan inho on kuitenkin pysyväinen.

Vielä kerromme lyhykäisesti: tekijä on näytelmänsä alkupuolta käyttänyt sankarinsa kärsimyksellä Kullervon kostonvelvollisuutta, vaan heittää sitten sen aineen pois antaessaan hänen löytää vanhempansa, joten kostonvelvollisuus lakkaa. Sitten ottaa tekijä sankarinsa kärsimykseksi sisaren pillonnan, aineen, joka näytelmässä on kokonaan siveydellisesti kelvotoin. Täten hajoo teoksen ja siinä tarpeellisen teon yhteys, ja murhenäytelmä on näin muodoin pilalla.

Kullervon luonteen jos sitten puheiksi otamme, emme voi olla muistuttamatta, kuinka raaistunut hra Kiven Kullervo meistä on Kalevalan Kullervon rinnalla. Tässä jälkimmäisessä nähdään, kaiken kauhistavan neron ja kostonhimon rinnalla, paljo jalomielisyyttäkin; hän laulaa paimenessa ollessaan sen kauniin paimenlaulun (alussa 33 runoa), hän puhkee valittamaan orpouttansa ja yksinäisyyttänsä (alussa 34 runoa), hän ottaa ne ihanat jäähyväiset äitiltänsä (36 runossa). Hra Kiven Kullervo julmenee julmenemistaan; hän itse pistää puukolla Ilmarisen emännän kuolijaksi (Kalevalassa taputtaa hän hänet pedoilla), joka on aivan tarpeetoin julmuus; hän sanoo tapauksesta sisarensa kanssa itsekseen: ”jokapäiväinen asia tämä oli luonnon säännön ja järjestyksen mukaan, eikä enempätä, sen hullu kuvailus vaan melkeäksi tehdä taitaa”, ja saman asian omalle äitillensä kerrottuaan lohduttelee hän häntä näin: ”mitätön tämä asia on, perin mitätön ja turha, ja sopii sitä nauraa, vaan ei itkeä”. Koko tämä kohtaus tekee sanomattomasti inhoittavan vaikutuksen, ja se oikein keventää mieltä, kun kuulemme hänen isänsä Kalervon sanovan Kullervosta: ”hän lapsemme? peto, rosmo, häijyhenki, joka vaivaa meitä!” Me kyllä ymmärrämme, että murhenäytelmän sankarin pitää luonteeltansa läpi läpensä olla yhtäläisen; mutta me tiedämme myös, että hänen pitää aina pysyä kirkastuksen korkeudessa ja olla läpi läpensa jalon, pysyttääkseen itsellensä katsojassa kanssakärsimystä; vaan missä tekijänsä hänet koroittaa (tahi alentaa) pedolliseksi, siinä on kanssakärsimys kadonnut eikä muuta kuin inhollinen kauhistus vaan jälellä, ja tekijän teos on pahoin onnistunut.

Kappaleen muista jäsenistä ei ole paljo sanomista. Aika ja tila on meillä myös täperällä, niin että niiden arvostelemisen hyvin voimme jättää muille tarkastelijoille. Tahdomme vaan vielä lisätä muutamia sanoja teoksen muodosta.

”Murhenäytelmän sanapuvun pitää olla kaikuvan, arvoisan ja jalon; sen pitää kohottaa meitä puhtaampiin ilmoihin, josta kaikki jokapäiväinen on suljettu pois. Murhenäytelmän kielelliseksi muodoksi sopii värsy. Sitä tosin on koeteltu laskea alas suorasanaiselle alalle, vaan näillä kokeilla ei ole ollut mitään vaikutusta sen enemmän, ja ne ovatkin vaan tapahtuneet silloin kuin joku runopuvun laji murhenäytelmässä on tullut vanhantapaiseksi ja siihen on tuskastuttu”.

Melkein näillä sanoilla lausuu murhenäytelmän puennosta muuan kaunotieteen harjoittaja, josta me paljon pidämme, ja näiden lauseiden totuutta emme luule kenenkään asiantuntevan kieltävän enemmän täällä meillä kuin muuallakaan. Ainoastaan hra Kivi ei ole tässäkään enemmän kuin kappaleensa itse kyhäyksessä luontunut taiteen vaatimusten alle. Hänen sanapukunsa on suorasanainen, vastoin kaikkia suuria esikuvia. Tosin voipi suorasanaisuuden puolustukseksi murhenäytelmässä vetää pari kappaletta Schiller’iltä (”Die Räuber” ja ”Cabale und Liebe”) ja Lessing’in ”Emilia Galottin”. Vaan mikä eroitus näiden suorasanaisen kielen ja hra Kiven suorasanaisen kielen välillä! Hekin havaitsivat sitten myöhemmin ja tunnustivat erehtyneensä murhenäytelmään suorasanaista kieltä käyttäessänsä ja kirjoittivat myöhemmät senkaltaiset teoksensa runomitalla. Mutta sitä, minkä semmoiset älyniekat tekevät ja pitävät poikkeuksena, ei keskinkertaiset kirjoittajat oman mukavuutensa vuoksi saa ottaa ohjeeksi. Eikä oikea runoilijanluonto pakenekaan runomitan siteitä; ne viehättävät häntä niitä voittamaan, hän antautuu niihin ja ne – voittaakin.

Juhlallisuuden eli koturnon siaan kielessä on hra Kivi keksinyt kummallisen juonikkuuden (muuta sanaa emme tähän löydä) sanojen järjestyksessä ja lauseiden rakennuksessa. Siitä panemme tähän muutamia esimerkkiä: ”kova myrsky lähestyvän näkyi” (lue: kova myrsky näkyi lähestyvän), ”kova vaara isääsi uhkailevan näkyi” (kova vaara näkyi uhkailevan isääsi), ”loppuun asti uneni kuule” (kuule uneni loppuun asti), ”koska kohtalomme yhteinen meidät niinkuin veljiksi tehnyt on” (koska yhteinen kohtalomme meidät on ikäskuin veljiksi tehnyt), ”nyt tyyneys ja rauha sodan melskettä on tuhat kertaa tukelampi” (nyt tyyneys ja rauha on tuhat kertaa tukalampi sodan melskettä l. kuin sodan melske), j. m. m. Me voimme valuuttaa hra Kivelle ja muille, jotka tämmöisessä juonitellussa kielessä luulevat olevan jotain juhlallista, että sen vaikutus Suomen kieltä tuntevassa on sama kuin jos näkisi miehen, jonka on suorana käytävä, juopuneena edessänsä horjehtivan.

Runollisen mitan kanssa on kaikki muukin kielellinen kauneus hra Kiven teoksessa arvattavasti jäänyt syntymättä, niinkuin esim. alku- ja loppusointu, joita siinä ei voi löytyä. Kuvauksia ja vertauksia, jotka kuuluvat ajatuksen kuvastimelliseen puentoon, tavataan siinä myöskin harvoin, ja nekin harvat toisinaan vääriä tahi sopimattomia. Niin sanoo joku saaliitoinna metsältä tullessaan: ”laiskasti kuin härkä teurastettaa käy kotihinsa saaliiton mies”, jossa semmoinen pää- ja päänasia kuin teurastaminen on härälle pannaan rinnan sen niin vähäisen asian kanssa, ett’ei metsästäjällä kotiin tullessansa ole millä ilahduttaa kotolaisiansa. Kullervo sanoo muutamassa kohdin: ”hän kehnoksi orjaksi mua haukkui ja olipa tämä kuin jääkylmää vettä tulikuumaan kattilaan ammentaa.” Kullervo varmaan tahtoo tällä sanoa, että se orjaksi sanominen nosti hänessä hirmuisen liikunnon, saattoi hänet vimmaan. Vaan ei jääkylmää vettä kaataessakaan, saatikka ”ammentaessa”, tulikuumassa kattilassa synny muuta kuin vähäinen porahdus, vaan niissä kahdessa vastaisessa aineessa tapahtuu se hyvää tekevä muutos, että vesi haalenee ja kattila jäähtyy, joten voitto on kahdenpuolinen. Mutta Kullervon tarkoitus ei luultavasti ole sanoa, että solvaus ikäskuin jäähdytti hänen sisällistä liekkiänsä. Muitakin tämmöisiä vääriä kuvauksia olemme teoksessa havainneet, vaan emme huoli niitä enempää tässä luetella. Aivan tavallisetkin näyt kansamme jokapäiväisesti elämästä ovat tekijän kuvastimessa toisinaan saaneet kummallisen muodon. Niin sanoo hän jostakusta, että hänen ”sivullaan vyöstä riippuu tuohikontti ja torvi”; tämä lienee jotain uutta muotia, vaan selässä se kontti tavallisesti kannetaan.

Kielivirheitä luulemme harvan kirjoittajan ja kirjallisuuden tarkastajan olevan niin kernaan anteeksi antamaan ja niin hitaan nuhtelemaan kuin me olemme. Toden mukaan voimme vakuuttaa, että joka kerran kuin meidän niistä täytyy tehdä muistutuksia, niin tunnemme sisällisen raskauden ja pyrimme asiasta niin pian kuin mahdollista. Maan kielen oikea käyttäminen on meistä kirjoittajalle ja olletikin runoilijalle yhtä tarpeellisena perustuksena kuin kahdella jalalla käyminen on tanssijalle. Kun sentähden joku tungeksen kirjailijaksi, ja vieläpä kirjailijaksi kirjallisuuden korkeimmilla aloilla, eikä osaa kieltä oikein täyttää, on se meistä yhtä kuin jos joku pyrkisi balletin tanssijaksi, vaikka hän liikkaa tahi on toisjalka taikka ei vielä ole oppinut kävelemään. Ja tämmöisiä suomalaisen kirjallisuuden pelastajoita ruoskimisen kielivirheistänsä pidämme velvollisuutena, jota ei käy laiminlyöminen. Näitä on hra Kivikin. Jo siitä, mitä edellä mainitsimme hänen ”koturnostaan”, näkyy ett’ei sivistynyt ja kielelliseen runokauneuteen tottunut mieli voi pitää hänen teoksensa lukemista nautintona. Päin vastoin on tämä lukeminen semmoiselle mielelle ikäskuin rattailla ajaminen kivikolla aholla: siinä saat täräyksen milloin puolelta, milloin toiselta, milloin olet kaatua syrjällesi, milloin nenällesi nyrjähtää. Huomenna seuraa muutamia todistuksia siitä, minkä hra Kiven kielestä sanoimme.

Olletikin omistuspäätteiden (suffixien) virheellinen käyttäminen tekee hra Kiven työn tukalaksi. Tästä muutamia esimerkkiä: ”ja ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus,” s. o. kuumuus enenee kuumuuden kolossa, vaikka tarkoitus on sanoa: sen (vuoren) kolossa; ”kivi leipäänsä kätkettiin” s. o. kivi kätkettiin kiven leipään; lue: hänen leipäänsä; ”niin veitseni rintaansa löin ja henkensä heitti,” lue: niin veitseni hänen rintaansa löin ja hän heitti henkensä; ”isäni ja emoni murhasit, poikansa orjaksi teit ja otsaansa poltit merkin”, joka lause on luettava: isäni ja emoni murhasit, heidän poikansa orjaksi teit ja hänen otsaansa poltit merkin; ”tästä kummastuimme ja ymmärsimme jumalten surmaansa (s. o. jumalten surmaa) ei suvaitsevan, ja pelkäänpä heidän vihansa päällemme lankeevan, jos vielä kerran samaa keinoa kohtaansa (s. o. jumalia kohtaan, vaikka pitäisi olla: häntä kohtaan) yrittäisimme uudistaa,” j. m. s.

Ett’ei hra Kivi osaa Suomenkieltä näkyy muistakin seikoista. Hänen teoksensa vilisee kieliopillisia virheitä, jotka ollen toisen luokan koulupojan kirjoituskirjassa hävettäisivät häntä; semmoisia esim. ovat: tulleen (pitää olla: tullee), kahden puolin (kahden puolen), vainoivat (vainosivat), honkat (hongat), henketön (hengetön), tunkeet (tunget), virtakoon (virratkoon), kuivatkoon (kuivakoon), ellös mainittako (ellös mainitko), Hiien (Hiiden), Ahden (Ahdin); irki on murteellinen muoto kirjakielen sanaa irti, j. n. e. Sianimuloista minä, sinä j. n. e. käyttää hän monikon akkusativosiassa oikeat muodot: meidät, teidät, heidät, mutta ei yksikössä näitä vastaavia: minut, sinut, hänet, vaan: minun, sinun, hänen. Toisinaan tavataan aivan törkeitä ruotsalaisuuksiakin, niinkuin: ”lähe (lähde?) luoksensa,” jolla Suomalainen ei käske kenen menemään toisen luokse, vaan kehoittaa hänet itsensä kanssa sinne menemään, jota taas ei tarkoiteta siinä, josta tuo lause on otettu; ”jatka tiesi” on Suomeksi: mene edellesi; ”äänettömyyttä hämmentää” ei Suomen kielen mukaan voida, koska äänettömyys ei ole mitään vellipata tahi muu semmoinen; Suomalainen sanoo: äänettömyyttä keskeyttää; ”silmäkansi” (ögonlock!) on Suomalaiselle aivan tuntematoin sana; hän sanoo: silmän luomi. Myös outoja sekä murteellisia sanoja löytyy teoksessa, vaikk’ei niitä olisi siinä tarvittu, esim.: syltä (syllän), joka oikein on: syli, sylen; aatus ja aatos (molempia käyttää tekijä sekaisin) on huonoa ja huolimatointa kieltä; vaisu, loimo, kelmeä j. m. m. saattavat löytyä jossakussa murteessa, vaan ovat kirjakieleen kelvottomat, varsinkin runollisessa teoksessa, joka on olevinansa kaikkein ymmärrettävä.

Me lopetamme tähän Kullervonäytelmän tarkastuksen. Meidän on täytynyt menetellä sitä tehdessämme ankarammin kuin halumme oikeastaan olisi, osoittaaksemme lukijalle, mitä Kullervoaineen murhenäytelmäksi tekijältä yleisesti voipi vaatia. Runoudessa niinkuin muissakin taiteissa, mutta olletikin näytelmärunoudessa, joka on kaiken runollisen taiteen latva ja kukkanen, tarvitaan väkevä äly (snille), lavea kokemus, syvä ihmistuntemus ja suuri taito kielen runollisten muotojen käyttämisessä. H:ra Kivellä ei ole yhtään näitä omaisuuksia isommassa määrässä, vaan useampaa niistä puuttuu hän kokonaan, jonka tähden ei olekaan kumma, ett’ei hänen teoksensa ole paremmin onnistunut. Lopuksi on meillä syytä muistuttaa, ett’ei runouden ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa ja kävellä puujaloilla, vaan se pyhä yrttitarha, jossa kansan hengelliset hedelmät kasvavat, ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia hoitavat. Näiden sen viljelijöiden joukkoon laskee runotar, tämän yrttitarhan haltia, vaan niitä luonnon lemmityitä, jotka hartaalla, nöyrällä ja puhtaalla mielellä peittäytyvät hänen palveluksellensa. Mutta väkisen sinne tungettelijat rankasee hän ylenkatseellansa, ja karkoittaa semmoiset iäti tarhansa seuduilta pois.

Lähde: Suometar 11.1.1865, 12.1.1865, 17.01.1865, 18.01.1865, 19.01.1865, 20.01.1865.