Naamari

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Naamari.

Kirjoittanut Mór Jókai


Sinä vuotena, jona Ferdinand di Medici astui Florensin valtaistuimelle, seisoi veri-oikeuden edessä nainen jonka kasvoille oli naamariksi asetettu – pääkallo.

Hänen muuna verhonaan oli pitkä, kantapäihin asti ulottuva viitta, jonka pääverho oli otsalle asti vedetty. Katsoja ei nähnyt muuta kuin sen hirveän naamarin kasvot ja ruumiin verhon; se oli olento, joka näytti aikovan kuolleiden naamiohuveihin.

Se nainen oli Rosaura Montalboni, joka silloin seisoi neljännen kerran veri-oikeuden edessä; neljännen kerran kanteen alaisena syystä, jolla erinomaisella tavalla itseänsä suojeli, ja pääsi kanteesta vapaaksi.

Mitä oli rikoksensa?

Rosaura Montalbonia syyttivät siitä, että hän oli – niin kaunis!

Hän oli niin kaunis, että kun aamuisin näyttäytyi akkunassa, keräytyi kansaa suureen ryhmään kadulle, etteivät vaunut eikä kantotuolit päässeet kulkemaan joukon läpi; kauppiaat unhottivat tavaroittensa tarjouksen, ja herttuan viran lähetit määräyksensä; siinä vaan tuntikausia katsoa töllistelivät.

Niin kaunis, että kun hän meni vaate- ja torupuoteihin ostoksille, siellä eivät koskaan häneltä maksua ottaneet, ilmaiseksi vaan kaikki tavaransa hänen jalkoihinsa heittivät; kenen puotiin hän vaan astui, se oli häviöön joutunut ihminen.

Niin kaunis, että jos muutti asumaan Arnovirran oikealle rannalle, niin sinne heti paljo uhkeita palatsia rakennettiin, ja vasemmalla rannalla olevat kauppiaat ja talojen omistajat joutuivat häviön omiksi.

Niin kaunis, että jos hän milloin meni Sant Marian ylevään kirkkoon, niin kaikki ihmiset kääntyivät alttarikuvista häntä katsomaan, ja veivät niin kirkosta kotiinsa kirouksen armon ja autuuden sijasta.

Jos aamuisin kalastajat sattuivat jonkun kuolleen nuorukaisen Arnovirrasta löytämään, se aina oli varmaankin joku onneton haaveksia, joka Rosauran tähden oli itsensä hukuttanut; jos yövartiat pimeillä kaduilta sattuivat löytämään jonkun sametti-pukuisen ritarin kuolleena, veressään makaavan lävistetyin sydämin, oli selin tapahtunut Rosauran tähden; sekin oli murhattu hurjassa kaksintaistelussa kauniin tenhottaren ainoan hymyilyn tähden. Jos rikkaat isät salaisesta myrkkymaljasta elämänsä lopettivat, olivat siihenkin syynä Rosauran kauniit silmät, joidenka tähden jokainen oli valmis uhraamaan sisaruksensa, isänsä, jopa oman autuutensakin, kun vaan näkivät niiden hymyilevän.

Kerran oli kaupungissa nälänhätä. Köyhä kansa oli levoton, kun ei ollut leipää; raivoisa vihastunut joukko hyökkäsi Montalbonin palatsille, – jonka hallitsija kylpi maidon päällisessä ja makealla viinillä kasteli puutarhansa kukkia, ja antoi joka päivä vieraspitoja, kun sillä välin ulkona kaatui ihmistä nälästä. Vimmastunut joukko voitti komeat palvelijat ja mursi jo palatsin ovia; silloin astui Rosaura yksin heidän keskelleen marmoriportaille; komeat kultahiuksensa riippuivat olkapäillään ja timanttiviuhkalla löyhytteli hän pullottavia kasvojansa.... Mellakoitsijat vaikenivat paikalla; niiden johtajat suutelivat hänen vaatteensa helmoja ja poistuivat kaikki palatsilta. He huusivat leipää; Rosaura antoi heille armollisen hymyilyn ja he olivat kylläiset.

Kolme kertaa syyttivät häntä kauneutensa tähden katkeramieliset isät, joiden pojat olivat joutuneet Rosauran ihastuttavaisuuden uhriksi.

Kolme kertaa syyttivät häntä siitä, että hän oli niin ”kaunis.”

Tuomarit kuuntelivat kanteen, käskivät syytetyn eteensä ja vakuuttivat hänelle, että kanne on tosi.

Katkerimmatkin syytökset kävivät tosina. Rosaura oli kauniinpi, kuin kukaan syyttäjistä.

Tuomarit vastasivat kaksi kertaa: ”syytös on oikea, rikos todellinen, syytetty pääsköön vapaaksi.”

Kauneus oli hänen suuri rikoksensa, vapautuksensa vielä suurempi. Jos tuomarinsa katsoivat hänen kasvoihinsa, unhottivat he lain; jos hän kyynelehti, vannoivat he, että hän on syytön, ja jos hän heille hymyili, alkoivat he itsiänsä syyllisiksi uskoa.

Kolmannella kerralla suuriherttuallinen rahaston hoitaja varasti valtion aarteet ja sitte ne kaikki Rosauran tähden tuhottuaan, murhasi itsensä.

Semmoista ei voinut enää kärsiä; tenhotar asetettiin taas veri-oikeuden eteen ja yhden äänen enemmistöllä tuomittiin hän ikuiseen maanpakoon ja kauniiseen ruumiiseensa oli häpeämerkit poltettavat.

Kuuluisan Pizzi palatsin eteen oli pystytetty kaakinpuu, jonka luokse syyllinen piti lopuksi tuotaman. Kansaa keräytyi paljo, täyttäen torin ja huoneiden katotkin, mistä vaan saattoi nähdä alkavaa näytelmää.

Siihen kuletettiin tenhotar; telottaja otti käteensä tulisen merkkiraudan ja repäsi rikki silkkivaipan Rosauran olkapäältä, voidakseen siihen häpeämerkkiä polttaa.

Mutta kun täyteläinen olkapää ilmestyi hänen eteensä, unhotti hän virkansa ja painoi merkin, ei kuumalla raudalla, vaan tulisilla huulillaan valkeaan olkapäähän.

Petollinen teloittaja menetti henkensä, mutta Rosaura pelastui, sillä ei ollut ketään, joka olisi täyttänyt tuomion tuota lumivalkoista ympyriäistä olkapäätä vastaan. Ainoastaan suudella teki sitä mieli, mutta haavoittaa sitä ei voinut tulisella raudalla.

Asia tuli suuriherttuankin tietoon. Kasmo di Medici oli silloin jo vanha mies ja armahtamiseen taipuvainen. Hän tuotti Rosauran eteensä, antoi hänelle armon ja vapautti merkkirangaistuksesta.

Siitä lähtein sai Rosaura rankaisematta olla kaunis. Ei kukaan enää uskaltanut häntä vastaan valittaa, ei kukaan syyttää hänen salamoivia silmiänsä, hymyileviä ruusu-huuliansa, viehättävää muotoansa eikä hänen hurmaavaa hymyilyänsä.

Silloin tapahtui, että vanha Kasmo di Medici kuoli ja häntä seurasi poikansa Ferdinand.

Valtaistuimelle astuessaan oli Ferdinand di Medici vielä hyvin nuori, tuskin kaksitoista vuotias.

Hänellä oli ollut leikkikumppanina aitanaan hyvin tunnettu ja häntä vanhempi Lorenzo Frascoti, jolle hän oli uskollista ystävyyttä luvannut. Frascotista tuli kuuluisin maalari. Hallitsijaksi päästyään, Ferdinand haetti ystävänsä, joka silloin oleskeli Paduassa, palatsiinsa, olemaan hänen kumppaninsa riemussa ja vallassa.

Lorenzo oli iloinen, leikkisä nuorukainen, jommoisia maalarit tavallisesti ovat. Hän laski yhtenään leikkiä naurattaen monta kertaa suuriherttuata kokkapuheillaan. Mutta yht’äkkiä muuttui hän vakaiseksi, ajattelevaksi. Iloinen pila loppui kerrassaan, itse ruhtinaankin täytyi ajatella keinoja häntä huvittaaksensa. Hän antoi rakentaa uuden kappelin Arnovirran rannalle, ja käski ystävänsä, saadakseen hänelle virkistävää hengen tointa, maalata siihen kuvia oman taide-aistinsa mukaan.

Lorenzo työskenteli ahkerasti, aamusta iltaan oli hän yksinään kirkossa, ja jos tuli uloskin sulki hän aina oven, ettei kukaan saanut nähdä työtä keskentekoisena.

Kerran viipyi Lorenzo kirkossa kolme päivää, eikä päästänyt ketään luoksensa; hänen apumiehensä ilmoittivat huolehtien suuri herttualle, että heidän mestarinsa istuu jo kolmatta päivää kirkossa. Hänelle lienee joku vaara tapahtunut, kun on siellä niin kauan ruoatta ja juomatta.

Silloin kiiruhti suuriherttua kirkon luo, ja kun ei kolkutukseen mitään vastausta kuulunut, säretti hän oven ja astui temppeliin.

Ihmetellen katseli hän ympärilleen pyhissä holveissa; kaikki paikat olivat samanlaisia kuvia täyteen maalattuna; samat kasvot olivat palmunoksien kanssa taivaasen astuvilla pyhillä ja heille hymyilevillä enkeleillä; syntisellä vaimolla ja alttaritaulun madonnalla, kaikilla olivat todellisen tenhottaren kasvot, niitä oli koko temppeli täynnä. – Ne olivat kaikki Rosaura Montalbonin kuvia.

Taiteilija itse istui saarnastuolissa tylsistyneitä silmiänsä yhdestä kuvasta toiseen vilkuttaen. Hän ei nähnyt eikä tuntenut herttuata eitä hänen seuralaisiansa; ei nähnyt mitään muuta kuin kuviansa. Hän oli käynyt mielettömäksi ja jäikin siksi koko elinajaksensa.

Ruhtinas oli vielä nuori, kahdentoista vuotias; hän ei vielä tiennyt mimmoinen tenhous on naisen silmissä, kun ne hurmoavimmat ovat.

Rosaura Montalboni seisoi nyt neljännen kerran verituomarin edessä; tällä kerralla oli kuolleen pääkallo asetettuna naamariksi. Tämmöisenä hän nyt asetettiin tuomarien eleen, ettei kauniiden silmiensä säihky ja lumoavain kasvojensa hymy enää voisi lakia häväistä.

– Oletko sinä se kaunis Rosaura Montalboni, joka kasvojesi lumouksella saatat turmioon nuoret ja vanhat?

Näin kysyi tuomari naamioidulta.

– Minä olen se – vastasi naamari. Hänen äänensä sointui tylsänä, tuskin kuuluvasti naamarin alla.

– Tunnustatko, että kauneutesi on semmoinen, että se, joka sinuun katsahtaa, hän paikalla hurjautuu tähtesi?

– Tunnustan, vastasi naamari hirveällä luumuodollaan kysyjään tuijottaen.

– Tiedätkö niiden lukumäärää, jotka tähtesi niin onnettomasti elivät, että huomasivat kuoleman onnellisemmaksi?

Pääkallo itkeä nyyhkytti. Tyhjistä silmäreijistä ei tosin kyyneleitä vuotanut, mutta itkunääni kuului hirveiden luuleukojen alta.

– Kuule Rosaura Montalboni tätä tuomioistuimen päätöstä, jonka se sinulle langettaa:

”Elinajaksi suljetaan sinut vangiksi, aivan yksinäisyyteen. Ja ettet koskaan enää ihmisiä, vartioiksi turmioon saattaisi lumouskasvoillasi, niin on sinun tätä naamaria kannettava niin kauan kuin elät, että jokainen, joka sinun näkee, kauhistuen peräytyy ja pelkää silmäyksiäsi entisen rakkauden verosta.”

Vaalenivatko Rosaura Montalbonin kasvot, kun tämä tuomio lausuttiin? säpsähtikö kaunis muotonsa hirveän naamarin peitossa ja vapisivatko huumaavat huulensa tuskasta?..... pääkallo oli yhden värinen ja liikkumaton............

Yhdeksänkolmatta vuoteen asti istui Ferdinand di Medici Toskanan ruhtinas-istuimella; – ja yhdeksäntenäkolmatta vuotena kuoli.

Hänen jälkeensä tuli kolmas Kasmo di Medici.

Noustessansa valtaistuimelle julisti Kasmo anteeksi antoa vankihuoneissa kituville vangeille.

Tuomarien asia oli ottaa selvää: kuka minkin rikoksen tähden oli vankeuteen joutunut; kenen rikoksen saattaa antaa anteeksi.

Silloin tavattiin vankihuoneessa nainen, joka siitä raskaasta rikoksestaan, ”että oli sangen kaunis!” oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen ja vielä koko ijäkseen käyttämään pääkallo-naamaria.

Kun hänen kasvoiltaan otettiin naamari pois, ilmestyi sen alta kuolon kalpeat, kuihtuneet kasvot, kuopalle painuneet silmät; ryppyinen kellertävä nahka näytti aivan luihin kiinni tarttuneelta, koko hänen muotonsa oli samanlainen kuin naamarin, jota oli kantanut.

Se oli Rosaura Montalboni, joka muinoin, pitkiä vuosia sitä ennen armotta tuomittiin rikokselliseksi – syystä, ”että oli niin kaunis!”

(M. S.)


Lähde: Viipurin Sanomat 13.1.1889.