Nainen!

Nainen! Suomennos. Kirjoittanut Mark Twain

Sacramento laaksossa asui silloin uuttera, voimakas, väestö. K u m m a l l i n e n väestö oli se. Se oli ainoa samanlaatuinen väestö, jonka maailma milloinkaan on nähnyt kokoutuneena, eikä ole luultava, että maailma piakkoin näkekän mitään samalaatuista. Sillä huomatkaa, siinä oli yhdessä kaksi tuhatta n u o r t a miestä, – ei mitään teeskenneltyjä, hienotunteisia, hansikoittuja kutjuksia, vaan terästettyjä, jänteviä, reippaita nuoria urhoja täynnä pontevuutta ja voimaa, ja ruhtinaallisesti varustettuja kaikilla ominaisuuksilla, jotka ovat välttämättömiä muodostamaan verrattoman ja etevän ihmiskunnan, – sillä he olivat valiojoukko maailman ylpeimmistä. Ei ainoatakaan naista, ei ainoatakaan lasta ei ainoatakaan harmaata käyristynyttä vanhuusta; – ei yhtään muita kuin solakoita, teräväsilmäisiä, vilppaita, vakakätisiä nuoria jättiläisiä, – harvinaisin väestö, vapain väestö, urhollisin joukko, joka milloinkaan on vallannut asumattoman maan hämmästyttävät erämaat. Ja missä ovat he nyt? Hajautuneina vaan kaikkiin ääriin – tai ennen aikaansa vanhentuneita ja voimattomia, – tai tappeluissa ammutuita tahi kuoliaaksi pistettyjä – taikka pettyneen toivein ja särkynein sydämin kuolleet – kaikki kadonneet, tahi lähes kaikki – uhreja kultaisen vasikan alttarilla, – jaloin poltto-uhri, joka milloinkaan on savuansa taivasta kohti suitsuttanut. Surkeata on sitä ajatellakin.

Ruiska väestö oli se, sillä kaikki hitaat unelijat, paksupäiset vetelykset olivat jääneet kotiin; –senlaatuisia ihmisiä ei milloinkaan löydä uutisasukkaiden joukossa: sellaisesta aineesta ei mitään voi tehdä. Se väestö hankki Kalifornialle nimen pannaksensa alkuun hämmästyttäviä tuumia ja viedäksensä niitä eteenpäin riehuvalla vauhdilla sekä rohkeudella ja huolimatta kustannuksista ja seurauksista, joka vielä tänäänkin on jäljellä, – ja kun siellä kaukana ehdotellaan tuuma, hymyilee vakaa maailma, kuten tavallisesti ja sanoo:

”Niin, niin se on Kalifornian tapaista.”

Mutta silittämättömiä ne olivat siihen aikaan. He peroottelivat kullassa, viinassa, tappelussa ja hurjuuksissa ja olivat sanomattoman onnellisia. Kunnollinen kullan kaivaja kokosi sadasta tuhanteen dollariin päivässä maapalstaltansa ja kiitos pelihuoneille ja muille sellaisille huvipaikoille, ei hänellä ollut penniäkään jäljellä seuraavana aamuna, jos hänellä vaan vähänkin onnea oli. Itse keittävät he sianlihansa ja herneensä, itse neuloivat napit, itse pesivät omat paitansa – sinisiä villapaitoja vaan; ja jos jollakulla miehellä oli halu tapella pitkittä ja ikävittä alkuvalmistuksitta, sai hän vaan julkisesti näytellä itseänsä valkoisessa paidassa tahi korkeassa hatussa, niin heti hänelle löylytystä tarjottiin. Sillä ne miehet vihasivat ylimyksiä; heillä oli omituinen, ilkeänlainen kaiho kuten sanoivat, ”keitettyyn paitaan”.

Se oli raju, vapaa, järjestämätön, karkea seurakunta. Ja ainoastaan miehiä, liehuvia joukkoja terästettyjä miehiä, – ei mitään poikamaista, ei mitään naisellista ollut siellä nähtävänä millään taholla.

Siihen aikaan voivat kullan etsijät kokoutua suuriin joukkoihin nähdäksensä vilauksen tuosta harvinaisesta ja siunatusta olennosta, jota nimitetään naiseksi. Vanhat asukkaat kertoivat, miten eräässä kullan etsijäin leirissä aikaisin eräänä aamuna levisi uutinen, että nainen oli saapunut. He olivat nähneet kattuuni hameen liehuvan eräässä kuormavaunussa asemapaikalla – merkkinä että siirtolaisia oli saapunut aavikkojen yli. Joka kynsi saapui sinne ja melu nousi, kun todellinen, oikea hame nähtiin liehuvan talossa. Miespuolinen siirtolainen tuli esille. Kullan kaivajat huusivat:

”Ulos nainen!”

Toinen vastasi:

”Hyvät herrat se on minun vaimoni – hän on sairas – indiaanit ovat meiltä ryöstäneet rahat, ruokatavarat kaikki, – me tarvitsemme lepoa.”

”Ulos nainen! Meidän täytyy nähdä hän!”

”Mutta hyvät herrat, vaimo raukka” –

”Ulos nainen!”

Hän toi tämän ulos, he heiluttivat hattujansa ja huusivat kunniaksi kolme hurraahuutoa kokoutuivat hänen ympärillensä, koskettivat hänen vaatteitansa, kuultelivat hänen ääntänsä henkilöitten näköisinä, jotka luulevat pikemmin kuulevansa jonkun muiston, kuin olevan todellisuuden, – ja sitten kokosivat he kaksituhatta viisisataa dollaria kultaa, antoivat sen miehelle, heiluttivat taaskin hattuansa, kajahuttaen kolme hurraahuutoa ja palasivat tyytyväisinä kotiinsa.

San-Fransiskossa olin kerran päivällisellä eräässä perheessä, joka kuului ensimmäisiin uutisasukkaisin, ja juttelin talon tyttären kanssa, nuoren neidin, jonka ensimmäisen kokemus San-Fransiskosta oli pieni seikkailu, ehk’ei hän itse voinut muistaa sitä, kun hän oli ainoastaan kahden kolmen vuotias, jolloin se tapahtui. Hänen isänsä kertoi, että heidän tultuansa maalle laivasta, kävelivät kadulla lapsen pikku seurueen etunenässä kantaen piklen tyttöä käsivarrellaan. Samassa tuki harteva kullankaivaja, parrakas, vyö uumilla, kannukset saappaissa hampaita myöden varustettu murhaaseilla – varmaan pitemmän ajan oleskellut vuorilla – ajellia tielle, pysähytti pian ja seisoi siinä töllistellen, kasvot tyytyväisyyden ja hämmästyksen elähyttämmä.

Vihdoin sanoi hän hartaasti.

”Ei, mutta siinähän on lapsi!”

Sitten otti hän pienen nahka pussin taskustaan ja sanoi piialle.

”Tässä on kultasantaa sadan viidenkymmenen dollarin edestä ja sinä saat sen, jos annat minun suudella tuota lasta.”

Kertomus on totta.

Mutta ajattelepa, miten ajat muuttuvat! Jos minä, istuessani tuossa päivällispöydässä ja kuunnellessani kertomusta, olisin tarjonnut, vaikkapa kaksinkertaisen hinnan saadakseni suudella somaa lasta, olisin saanut kieltävän vastauksen. Seitsemäntoista vuotta oli korottanut hinnan paljon enemmän kuin kahdenkertaisesti.

Ja kertoessani nyt tästä aineesta, tahdon muistuttaa, että minä kerran Star City’ssä Humboldtvuorilla asetuin kullankaivajain pitkään jonoon kärsivällisesti odottaakseni vuoroani saadakseni kurkistaa ru’osta mökkiin, jotta saisin heittää silmäyksen tuohon ihanaan ja harvinaiseen näkyyn – oikeaan, elävään naiseen. Ja puolen tunnin kuluttua tuli minun vuoroni, kumarsin silmäni reikään – ja siinä hän seisoi, toinen käsi lantiolla toisella kääntäessään pannurieskoja riehtilössä. Ja hän oli ainakin sadan viiden seitsemättä vanha, eikä hänellä ollut ainoatakaan hammasta suussa!

(J. K. Nyt, ollessani tyynimielisempänä, voin helposti tinkiä sata vuotta M. T)

Lähde: Tampereen Sanomat 14.11.1885.