Nainen salapolisina
| Nainen salapolisina. (Suomennos). Kirjoittanut anonyymi |
Sofus Markham, kuuluisan ja ison teollisuuskaupan omistaja, oli huolellisesti sulkenut konttorinsa oven, jossa keskusteli keski-ikäisen miehen kanssa, jonka muoto ei liioin huomiota kiinnittänyt.
”Viistuhatta dollaria!” huudahti mies. ”Sehän oli iso rahasumma!”
”Mitäpäs luulette!” huomautti Markham. ”Ne olivat minun erityisessä pulpettilaatikossani, johon ainoastaan on avain minulla ja sisareni pojalla Fredrik Tryon’llla.”
”Eiköhän ole mahdollista että se nuorukainen..”
”Sisareni poika ei ole mikään varas”, lausui herra Markham suuttuneena. ”Jos hän olisi tarvinnut vaikka kymmenen kertaa enemmän rahoja kun ne kadonneet, tiesi hän kyllä että ne olisin hänelle antanut. Hän on saava kerran perintöni ja minä rakastan häntä kuin omaa lastani; en suvaitse että te mainitte häntä yhteydessä varkauden kanssa.”
”Kertokaa minulle vielä kerran kaikki seikat, niin että vain ne muistoon kirjoittaa.”
”Mielelläni. Eilen otin pankista viistuhalla dollaria niillä maksaakseni erään vekselin, joka ei vielä ollut saapunut. Minä sain rahat sitten kun pankki on sulettu, jonka tähden päätin antaa niitten olla yötä pulpetissani. Kun odotettu vekseli kello 9 tänä aamuna tuotiin minulle, aioin ottaa rahat pulpetista, vaan ne olivatkin pois miten eräs muistokirjakin.
”Eikö lukko ollut murrettu?”
”Ei; pulpetti oli samassa tilassa mihin jäi illalla.”
”Ja herra Tryon on ainoa, jolla, paitsi teitä, on sen avain?”
Kauppias näennäisesti suuttui niihin moniin salapolisin tekemiin kysymyksiin ja vastasi ainoastaan:
”Ei muilla kun sisareni pojalla.”
”Hm, noniin! Tiedättekö kadonneitten setelien numerot?”
”Kyllä, ja koko rahasumma oli kymmenen seteliä, jokaisessa 500 dollaria.”
Salapolisi merkitsi n:rot muistiin, tutki huoneen ja aikoi sitte lähteä. Hänen ovelle päästyä lausui Markham:
”Kun saatte jotain valoon, hra Bodges, tehkää hyvin ja ilmoittakaa siitä yksityisesti minulle ennenkun ryhdytte mihinkään suurempiin toimiin”.
”Olen täyttävä tahtonne. Mutta tehkää tekin minulle se palvelus ettette puhu varkaudesta hra Tryonille – jos ette jo ennen ole sitä tehneet.”
”Asiaa ei tiedä vielä kukaan muu kun minä.”
Yksinään jäätyä tuo vanha kunnian mies lausui itsekseen:
”Bodges uskoo ehdottomasti sen Fredrikin työksi. Sehän on mahdotointa! Olipa tuo uskomatointa että sisareni poika varastaisi minulta! Sitä en usko vaikka hän tiesi rahojen siellä olevan. Hän oli lähellä silloin kun annoin Arnoldille määräyskirjeen sekä kun tämä palasi rahojen kanssa. Hän tiesi ettei Johnssonin vekseli vielä ollut joutunut maksettavaksi. Josko tuo olisi sattumus! Ja minä, joka lupasin Annan lasta rakastaa omana poikanani! Enkö ole lupaustani pitänyt? Millä olen rikkonut häntä vastaan? Minkätähden hän varastaisi minulta, koska hänelle on jääpä kaikki minun omaisuuteni? Minä en tahdo enkä voi sitä uskoa!”
”Saanko tulla sisään?” kysäsi viehättävän näköinen ystävällinen nuorukainen. Ja luvan saatuaan astui nyt konttoriin Fredrik Tryon. Kun katseli hänen kauneihin kasvoihinsa, avosydämisiin silmiinsä ja mustaan, kiharaan tukkaansa, oli häntä muodosta päättäen vaikea liittää varkauden kanssa yhteyteen miten kiittämättömyyteen ja petokseenkin. Käytännössä enoansa kohtaan joka hänelle oli ollut isän sijaisena, osotti hän syvää kunnioitusta, ja ennenkun tunti oli kulunut hänen konttoriin tulostaan, oli jo hra Markhamin epäluulot haihtuneet.
He puhuivat eräästä tunnetusta neitosesta, josta pian olisi tuleva rouva Tryon, ja kun Fredrik lähti enonsa luota, oli tämä jo luvannut illalla tulla mukaan neiti Clarksonille järestämään viimeisiä tehtäviä häitä varten.
Nuorukainen viettikin enonsa kanssa illan kihlattunsa luona.
Myöhemmin saatti hän vanhaa enoansa tämän kotiin ja sydämellisen hyvästijätön jälkeen meni asuntoonsa.
Kahdeksaan päivään ei herra Markham saanut kuulla mitään tietoa varkaudesta.
Kun Fredrik eräänä iltahämäränä oli kotimatkalla kävelyltä Marian kanssa kohtasivat he enon uskotun palvelijan neitosen asunnon edustalla. Tämä, antaen Fredrikille kirjettä, lausui:
”Minulla on teille kirje, hra Fredrik, ja kun en teitä tavannut kotoa, luulin parhaaksi täällä odottaakseni.”
Miehen levotoin muoto saattoi heti Marian rauhattomaksi, jonkavuoksi hän huudahti:
”Tehän tuotte huonoja uutisia!”
Neitosen levottomuus lisääntyi vielä kun Fredrik kirjeen luettuaan lausui:
”Kuka uskaltaa syyttää minua murtovarkaaksi?”
”Mitä se on, Fredrik?” huudahti Maria vaaleten.
”Enoni on kadottanut viistuhatta dollaria, ja tekee sen kunnian että uskoo ne minun varastaneeni koska minullakin on avain hänen pulpettiinsa.”
Äänensä muuttui paikalla kun hän jatkoi:
”Sitä hänen on mahdotoin uskoa! Minäkö olisin enoltani varastanut!”
”Minä odotin ainoastaan nähdäkseni mitä kirjeen sisältö teihin vaikuttaisi”, lausui palvelija kunniottaen, ”sillä minulla on tarkoitus antaa teille neuvoja. Olin isänne mukana, Fredrik, silloin kun juna meni ylitse ja surmasi hänet; olin enollanne, kun hän vei teitä kotiin äitinne hautajaisista. Saatoin teitä kouluun ja ha’in lupa-ajoiksi kotiin, sekä olen pitänyt teistä paljon niin lapsena kuin miehenäkin jo kaksitoista vuotta. Minä uskon ett’ette ottaneet rahoja, mutta asianne laita on tällä hetkellä kovin huono.”
”Tästähän en ymmärrä sanaakaan”, lausui Fredrik ja puristi vanhuksen kättä. ”Kuulkaas, mitä eno kirjoittaa:”
- ”Herra Fredrik Tryon!
Jos en olisi saanut todistusta – todellista vakavaa todistusta siihen – en koskaan olisi joutunut uskomaan teidän varastamiksenne niitä viittätuhatta dollaria pulpetistani keskiviikkona. Te olette sisarenpoika, ja minä en tahdo teitä panna kiinni enkä rankaisuttaa, mutta tätä kauempaa en tunnusta teitä sukulaisekseni. Ne vääryydellä anastamanne rahat voitte pitää ja aloittaa jossakin niillä minkä toiminnon tahansa ja toivon varovanne itseänne vastaisuudessa. Ällää koettako tullakaan puheilleni, sillä en aio kuunnella selityksiänne, jotka tiedän olevan valheita. Älkää myöskään kirjoittako minulle, sillä en aio avata kirjettänne.
- Sofus Markham”.
Maria Clarkson muuttui kuolon kalveaksi kuultuaan tuon ankaran kirjeen ja huudahti: ”Mitä nyt aiot tehdä, Fredrik?”
”Näännyn nälkään, luullakseni”, vastasi nuorukainen katkeralla äänellä, ”kun minulla ei ole onnea olla tuon vääryydellä anastetun rahasumman omistajana jota niin jalomielisesti minulle tarjotaan. Mutta, en pyydä että sinun, Maria, pitäisi minun kanssani kärsiä. Sinä tulit kihloihin miljonamiehen sisarenpojalle ja perilliselle; mutta köyhäksi ja perinnöttömäksi tehty vapauttaa sinut kaikista lupauksistasi!”
”Sinä et saa olla niin paha, Fredrik,” lausui Maria heltyen kyyneleihin ja itkuun purskahtaen.
Muistamatta palvelijaa, joka oli vetäytynyt ikkunaan ja katseli siitä ulos, lausui Maria nuorukaiseen katsellen kirkkailla, ruskeilla silmillään:
”Niin, vaikka koko maailma uskoisi sinun syylliseksi, en minä sitä usko kuitenkaan. Jos kaikki muut sinut hylkäisivätkin, pidän minä lupaukseni kumminkin!”
Epätoivon ja vihastuksen valtaan joutunut nuorukainen syleili nyt lohduttajatartansa. Ja isojen kyynelpisarain neitosen päähän putoillessa lausui hän:
”Minä manuutan käräjiin koko maailman, kunhan sinä vaan olet minulle uskollinen!”
Hetkisen kuluttua lausui hän palvelijalle:
”Istukaa, Potter, ja kertokaa mitä tiedätte tästä onnettomasta seikasta”.
”Minä en tiennyt varkaudesta ennemmin kun vasta tänä aamuna, jolloin Bodges, jolle enonne uskoi asian, teki kertomuksensa asiasta. Kumpikaan herra ei välittänyt minusta. Ja kun enonne muisti minun olleen huoneessa, kuulin minä tietysti kaiken mitä Bodges tiesi. Muistatte ehkä varmaan jonkun vekselin olleen maksettavana viime keskiviikkona?”
”Kyllä, Johnsoni’lle.”
”Oikeen, mutta sillä kertaa tuntui minusta kummalliselle, kun enonne antoi hänelle osoituksen, tietäissäni hänen päivää ennen tuoneen pankista vekselin maksuksi rahat. Tähän aamuun en tietänyt rahojen tulleen varastetuiksi hra Markhamin omasta pulpetista väärillä avaimilla”, lausui vanhus surullisesti. ”Niitä oli seteleissä viistuhatta dollaria ja enonne tietää setelien numerot”.
”Vainiin”.
”Tänä aamuna tuli Bodges yhden setelin kanssa niistä, jonka te eilen annoitte helmikoristeen maksuksi.”
”Seis, Potter, antakaa minulle aikaa muisteluun. Mistä minä sain setelin? Nyt tiedän: Arnold antoi minulle sen että siitä ottaisin ne sata dollaria, joita kerran lainasin hänelle. Ja Arnold – hän lainasi minun avaimen! keskiviikko iltana avataksensa piironkiansa. Nyt tiedämme varkaan, Potter!”
”Älkää sitä niin vakavasti päättäkö, hra Fredrik, kenties olisi se vaikeaa toteen näyttää. Oliko teillä yhtään todistajaa avaimia Arnoldille antaissanne saapuvilla?”
”Ei; olin juuri makuulle käymässä kun hän koputti oveani, sanoen kadottaneensa avaimet. Minä annoin koko avainkimppuni hänelle ja ne hän varhain seuraavana aamuna toi takaisin.”
”Olitte myöskin yksinänne kun hän teille rahatkin antoi?”
”Niin; minusta oli hän silloin jokseenkin hämillään. Tehän tiedätte hyvin, Potter, ellei juuri joka päivä ole sadan dollarin seteliä Arnoldin taskussa.”
”Hän on koko roisto. Hän tahtoo katsoa tunnetaanko seteli ennenkun uskaltaa itse toisia käyttää. Tahdotteko, Fredrik, ainoastaan pariksi päiväksi antaa asian minun hoitooni, ja jos en siinä ajassa voi löytää varasta, voitte sitte itse sitä etsiä.”
”Mutta mitä eno sanoisi?”
”Viivytelkää puhumasta hänelle siksi kun voitte antaa todistuksen viattomuudestanne. Suvaitkaa minulle että pidämme kahdeksan päivää Arnoldilta asian pimeydessä. Ja se olisi kenties parasta, että te lähtisitte pois kaupungista. Antakaa hänen jäädä siihen uskoon että teidät lähetettiin pois hänen rikoksensa tähden.”
”Onko minun pakoon lähteminen viheliäisenä raukkana?” kysyi Fredrik pikastuneena.
”Niin, mutta ainoastaan kahdeksaksi päiväksi. Nythän tiedätte että setelit ovat Arnoldilla. Hän odottaa seurausta teille antamastansa setelistä ennen kun uskaltaa toisia panna liikkeelle. Hän on varmaankin hyvin varovainen teille, mutta, jos teille ei ole mitään sitä vastaan, tahdon minä asua huoneessanne poisolonne ajan, tehdäkseni tavallani salapolisin virkaa.”
Fredrikiä ei ollut helppo taivuttaa Potterin esitykseen. Mutta kun Maria myös liittyi vanhuksen puolelle, päätti hän vihdoin lähteä kahdeksaksi päiväksi kaupungista ja sitte palautua itse toteen näyttämään viattomuuttansa jos Potter ei hankkeissaan onnistuisi.
Samana iltana oli Fredrik jo matkalla toiseen kaupunkiin ja hänen emännöitsijänsä oli suostunut Patterin asumiseen niinkauaksi talossa.
Pari päivää Fredrikin lähdöstä meni palvelijavanhus neiti Clarksonille ja lausui:
”En ole saanut valoon asiassa mitään. Arnold tuntee minut ja luonnollisesti epäilee minua. Hän pitää minua silmällä niin, etten saa katsoa hänen huoneensa sisäänkään. Heti ulos mennessä sulkee hän ovensa ja antaa emännälle avaimen. Enhän voi hänen oveansa rikki räjähyttää ja pahoimpa pelkään että rahat omat tiessänsä jo ennen Fredrikin palautumista. Olen aivan varma rahojen olevan hänellä, koska mies on niin varovainen huoneestansa. Kellään muilla ei ole kamarin avainta kuin emännällä ja sen vuoksi aioin lahjoa sisäpiikaa sisään päästäkseni, mutta kovaksi onneksi lähti hänkin tänään pois talosta.”
Marialle näytti jolahtavan jotakin mieleen. Mutta hän lausui ainoastaan:
”Onhan talonne emäntä saksalainen?”
”Niin on, ja puhuu kovin huonosti englanninkieltä. Oletteko joskus puhuneet hänen kanssansa?”
”En, mutta Fredrik on puhunut hänestä. Miten tiedätte, oli minunkin äitini saksalainen.”
”Mutta mitäs se koskee Fredrikin asiaan?”
”Sen sanon teille. Bobges on pyrkinyt varkaan jälille, mutta huonolla menestyksellä; te ko’itte myöskin, vaan onnenne oli yhtäläinen. Nyt tahdon minä koettaa ja samalla onnistua hankkeessani.”
”Mitä aiotte tehdä?”
”Saatte huomenna sen tietää”.
Potter saapui määrälleen seuraavana päivänä. Maria tuli hänelle vastaan säteilevin silmin ja punaisin poskin.
”Kuinka on käynyt?” kysäsi Potter, joka neitosen muodosta päättäen aavisti saavansa kuulla hyviä uutisia.
”Sanoinhan jo että minä aioinkin onnistun!”
”Voipas hyvää! Nythän tunnen itseni yhtä nuoreksi kuin Fredrik itse on!”
”Olen lähettänyt hänelle sähkösanoman ja jo illalla on hän täällä. Saatte sanoa hra Markhamille, hra Bodges’ille ja jollekin muulle polisille että kokoontuisivat Fredrikin huoneesen. Sen jälkeen saatte, Potter, mennä Arnoldin huoneesen ja vetäistä rautauunin torven polvipoikusta; sieltä löydätte hra Martinin muistikirjan ja ne kaivatut setelit.”
”Oletteko varma siitä?”
”Kuulkaa! Tänä aamuna panin puumulihameen ylleni, olin olkihatun päähäni ja isot kengän vohkaleet jalkoihini ja niin astuin kuin astuinkin Arnoldin emännöitsijältä sisäpiian paikkaa kuulustamaan. Hiukseni riippuivat parina pitkänä palmikkona. Puhuin hänelle juuri tulleeni Saksasta, enkä osaavani sanaakaan englanninkieltä. Hän otti minut kahdeksaksi päiväksi, ja tuskinpa olin ollut talossa kahtakaan tuntia kun minut jo lähetettiin hra Arnoldin kamaria siivoamaan. Koskaan ei ole huonetta niin vähässä aikaa siistiksi laitettu kun minä sen nyt tein; mutta nähtyäni rouvan menevän torille, suljin minä oven ja aloin huonetta tarkoin tutkia. Matka-arkkunen oli auki, piironginlaatikot myöskin ja vaatekomeron ovi selkoselällään. Hieman ympärilleni katseltua huomasin vaatekomeron oven takana julman likaisen paidan, jonka toinen hiha oli sysimustana noesta. Minua kummastutti mitä miehellä oli näin sydänkesän aikana uunin kanssa tekemistä ja tulin senvuoksi sitä tutkineeksi. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua huomasin uunia paikaltaan liikutetuksi ja että savutorven polvi oli ollut ulosvedettynä. Minäkin vetäsin savutorven auki ja löysin neljätuhatta dollaria sisältävän setelitukun ja pienen muistokirjan, jonka etu lehdellä oli herra Markhamin nimi. Panin ne paikoilleen ja lähdin kotiini. Kylläpä nyt Arnold hammästytetään jottei suinkaan käy sanominen Fredrikin panneen rahoja sinne.”
”Te olette älykäs nainen!” huudahti vanhus, ihmetyksellä katsellen Mariaa, ”ja Fredrik on teille henkeään kalliimmassa velassa”.
”Minä olen kyllikseni palkittu saadessani häneltä hyviä uutisia asiain menosta kuinka kaikki järestyy”.
Kello löi juuri kahdeksan kun Graham Arnold astui kamariinsa aivan viimeisen muodin mukaan puettuna, sikari hampaissa. Hän oli koko tunnin istunut ravintolassa, pitääksensä Potteria silmällä, mutta oli aivan tietämätöin että Potterin huoneessa istuikin kokoontuneena neljä herraa odottamassa Arnoldin kotia tuloa.
Sisään tultua kamariinsa katosi iloinen luonne nuorukaisen kauniilta kasvoilta ja hän puhui itsekseen:
”Kaikki tämä on minun jätettävä! Potter epäilee minua ja hän kyllä ilmoittaa epäluulonsa herra Markhamille. Niin pian kun tänä yönä kaikki asettuvat, lähden tieheni!”
Niin puhuessansa avasi hän pienen matkalaukkunsa ja sälytti siihen välttämättömimpiä matkatarpeita. Tässä työssänsä tuli hän heti keskeytetyksi, kun joku koputti ovea.
Hän nakkasi matkalaukun vaatekomeroon ja lausui:
”Astukaa sisään!”
Mutta kasvonsa kävivät kalman kalveiksi kun huomasi neljä henkilöä olleen kutsunsa kuulijoina.
Samalla kun yksi polisimies katsoi Bodges’iin mutta lausui Potterille:
”Oletteko hyvä ja ilmoittakaa mistä meidän on niitä kadonneita rahoja etsiminen?”
”Mitä rahoja?” huudahti Arnold. ”Mitä tuo kurja tarkoittaa?”
”Hän tarkoittaa,” vastasi Potter, ”että teidän vehkeenne, hra Markhamin pulpetista varastamainne rahoin kautta, hänen sisarenpoikansa syyksi, on huonosti onnistunut. Toisin sanoen: ne herra Markhamilta varastetut viistuhatta dollaria ovat täällä teillä, paitsi yhtä seteliä, jolla maksoitte velkanne hra Tryonille.”
”Se on valetta!” huusi vanki. Mutta kalveaksi käyneet kasvonsa ja vapiseva äänensä ei olleet viattomuuden merkkejä. ”Etsikää kaikki mitä minulla on!”
”Ei tarvitse vaivata itseänne, herraseni”, lausui Potter. ”Vetäkää vaan tuo rautauuni sijoiltansa ja tarkastakaa sen savutorvea polvipoikesta.”
Graham Arnold vaipui tainnuksiin lattialle kun Bodges kosketti uuniin.
Markham katsoi Fredrikiin. He ojensivat toisilleen kätensä sanomatta sanaakaan, mutta lukivat kumpikin toistensa katseissa keskinäisen rakkauden ja anteeksiannon.
Graham Arnold istui jonkun ajan vankina. Mutta jo ennen tuomion julistamista oli herra ja rouva Tryon matkustanut valtameren yli Europan puolelle häämatkalleen, eikä kukaan muu kun Potter ja Fredrik saanut tietää tästä Marian ensimäisestä ja viimeisestä naissalapolisina olosta.
(Loppu).